Vanhempani olivat aika lailla toistensa vastakohtia. Äitini oli perheen hemmoteltu kuopus, isäni tilan isännäksi kaavailtu esikoinen. Äiti syntyi Vilppulassa mutta varttui Kajaanissa, missä hänen isänsä oli maamieskoulun johtaja ja äitinsä opetti meijerikoulussa. Isäni syntyi savusaunassa Karjalan kannaksella. Hänen suvustaan löytyy maanviljelijöitä ja sotilaita, isä oli pitäjässä arvostettu lautamies. Perheen viidestä lapsesta vain minun isäni koulutettiin. Hän kävi Mustialan maamieskoulun ja valmistui agrologiksi.  Äidin suku oli Suomen sivistyneistöä monen sadan vuoden ajalta, enimmäkseen kirkonmiehiä ja lainlaatijoita, tunnetuimmat olivat höyrylaiva Ilmarisen rakennuttaja ja Värtsilän rautatehtaan perustaja sekä Helsingin yliopiston kemian laitoksen rakentamishanketta vetänyt senaattori. Myös äidin veljet opiskelivat: toisesta tuli pappi ja sittemmin asessori, toisesta agronomi.

Kuinka vanhempani onnistuivat tapaamaan toisensa? Kirjeitse, sillä sota-aikaan nuoret naiset kirjoittivat kirjeitä miehille rintamalle. Isä ei sota-ajasta puhunut, itki vain hiljaa ikkunan edessä, kun radiossa Anna Mutanen lauloi Karjalan kunnailla. Äiti kertoi lotta-ajastaan, kun siitä teini-iässä ymmärsimme kysyä. Hän oli muonituslotta ja kuumin paikka oli ollut aivan liki etulinjaa Omelian motin lähellä. Kerran äiti sanoi, että hänen vanhempansa eivät olisi ikinä hyväksyneet hänen avioliittoaan, jos olisivat olleet elossa.

Minä synnyin keskellä kauneinta kesää vuonna 1945, päivänä jolloin Jaakko heittää kylmän kiven. Ei siis ihme, että rakastan aurinkoa ja lämpöä.

Asuimme Siitolassa keltaisen puutalon toisessa päädyssä, siinä josta yli peltojen voi katsella sotakorvausjunien menoa. Isäni oli suuren maatilan tilanhoitaja, äitini kotitalousopettaja. Kävin syntymässä Lappeenrannan puolella. Sen valleilla oli synnytyssairaala. Veljeni syntyi siellä vuoden ja kahden kuukauden päästä syntymästäni. Kun äiti ja pikku veli tulivat kotiin, vierastin ja painauduin naapurin tädin syliin ja sanoin "täti, täti".

Siitolassa oli turvallista: isä oli töissä melkein  pihapiirissä, sillä iso punainen navetta oli tien toisella puolella ja kotimme ympärillä aukenivat laajat viljelysmaat. Jossakin navetan takana metsän reunassa oli pikkuinen sauna, jonne tuntui olevan hyvin pitkä matka. Suureksi pettymyksekseni sinne mentiin myös jouluna minä kun olisin tahtonut erityiseen  "jouluvaivaan". Hiukan isompana olin polttaa kodin, kun sytytin ikkunan edessä olevan kynttelikön kynttilät ja verhot lehahtivat palamaan. Ihan lähellä kotitaloa oli pieni kauppa, minne me lapset joskus jouduimme äidin asialle. Minä silloin aina ihmettelin, kuinka kaupan täti antaa rahaa. Leikin naapurin Ritvan kanssa, me olimme aika lailla samanikäisiä. Opetin häntä sanomaan ärrä: "Sano ällä, älä sano ällä!" Heidän puoleilaan taloa oli houkutteleva raunio ja siellä paljon auringossa kiilteleviä lasinpaloja: vihreitä, ruskeita, kirkkaita. Niitä me Ritvan kanssa kilvan keräsimme. Olinpa mennyt kotiinkiin suu täynnä lasinsiruja. Kerran sitten olin onnistunut löytämään ison kasan ihania lasinsiruja ja niitä käsilläni suojelin, kun Ritva tallasi äkkiä käsilleni. Kädestä tuli paljon verta, sen muistan. Isä otti viininpunaisen Skodamme ja minua lähdettiin viemään Lappeenrantaan lääkäriin. Matkalla kysyin huolestuneena "kuolenko minä". En kuollut, mutta muistoksi jäi oikean käden keskisormen ensimmäisen nikaman jäykkyys. Pientä sormea ei osattu ommella oikein. Isä ei ollut kovin leikkisä, mutta muistan kuinka tanssimme yhdessä: minä seisoin isin jalkojen päällä ja niin mentiin. "Isi tanssii", sanoin kun halusin tanssin pyörteisiin.

Meillä oli omia eläimiä. Sika ja muutama kana sekä pässi. Muistan kun näin pässin ensi kerran. Se oli juuri syntynyt ja vielä pesemätön. Annoin sille nimeksi Pässi Puskuri Paitaressu. Minulle tuntemattomasta syystä tämä pässi päätyi pihaamme. Siinä se oli lieassa ja kasvoi isoksi ja vihaiseksi kikkurasarviseksi. Jonkin aikaa me saimme niin sanottua tinkimaitoa, koska isäni oli tilanhoitaja. Se oli arvokas palkanlisä ja ruokaetuus. Isän suureksi pettymykseksi hän menetti sen esimiehelleen, yli-insinöörille.

Junaradan lähelle oli kielletty mennä. Tottakai me menimme. Kävimme maahan mahallemme lähelle rataa jotta tuntisimme ilmavirran ja jylyn vatsanpohjassa asti. Sotakorvausjunat olivat hurjan pitkiä. Viimeiset sotakorvausjunat menivät Neuvostoliittoon vasta syyskuussa 1952.

Koska äitini oli työssä, meitä lapsia hoiti vaihtuva kavalkaadi kotiapulaisia. Ainoaakaan en muista ja se kertonee työsuhteitten pituudesta. Muistan äidin kertoneen, kuinka hän aika ajoin joutui soittamaan sinne tänne saadakseen edes jonkun meille kotiin siksi ajaksi, kun hän oli opettamassa. Meidät hän löysi usein odottamasta tienposkessa, käsi kädessä. "Me odotetaan äitiä." 

Sodan jälkeen rintamamiestaloja nousi talkoilla kaikkialla Suomessa.  Valtio antoi jonkin korvauksen niille, joilta jäi koti rajan taakse. Sain aikuisena kuulla, kuinka isäni oli kieltäytynyt tästä rahasta ja mahdollisesta tontista. Meidän talomme  rakennettiin sataprosenttisesti lainarahalla. Hyvin pitkälle äitini ansiosta se saatiin maksetuksi. Maatilatoiminnan lopettamisen jälkeen isäni teki kaikenlaista: hän myi vakuutuksia, oli työssä autoliikkeessä ja olisi päässyt kaupungille töihin, jos olisi vaihtanut puoluekirjansa maalaisliitosta sosiaalidemokraatteihin. Erinäisten vaiheiden kautta isäni pääsi opettajaksi ja vanhempieni keskinäinen dynamiikka tasaantui ja talous tuli vakaalle pohjalle.

Omakotitaloon muutimme, kun menin kansakoulun toiselle luokalle. Ensimmäsen kävin Siitolassa. Äiti vei minut kouluun ensimmäisenä päivänä ja päätti tulla myös hakemaan, jos vaikka olisin kovin yksinäinen. Äitiä vastaan oli tullut kahden tytön välissä iloisesti hyppelevä ja naurava ekaluokkalainen. Koulusta muistan vain ihanan opettajamme Alma Piepposen ja omat essuni. Muistan, kuinka keittäjätäti usein ihasteli essujani - ne oli äiti kauniiksi koristellut. Rusetti hiuksissa ja essu - esiliina - mekon päällä kävin koulua. Puuvillasukat oli kaikilla tytöilä makkaralla, eivät  flanelliliivin sukkanauhat jaksaneet sukkia kauaa kannatella. Toisen luokan aloitin uudessa koulussa keskustassa. Opettajani oli nuori punatukkainen Elsa  Haaparanta. Taisin olla suosikkioppilaita, sillä sain kunnian kantaa muun muassa hänen pottansa häntä  muuttaessamme.  

Näin jälkeenpäin ajatellen vanhemmillani oli uskomaton luottamus siihen, että elämä kantaa. Ei rittänyt, että he rakensivat  omakotitalon,  he myös ostivat maata lähijärven rannalta. Sinne nousi vuonna 1952 saunamökki. Tarkoitus oli rakentaa myös huvila, mutta siihen eivät resurssit riittäneet. Hyvä meidän oli kesät mökilä viettää. Sukua tuli ihmettelemään itänaapurin läheisyyttä. "Kuinka te uskallatte olla näin lähellä rajaa?"  kuulin usein kysyttävän. Eikä ihme, sillä rajavyöhyke oli viereisen niemen takana.  Ikkunat helisivät usein, kun naapurissa räjäyteltiin. Silloin aikuiset sanoivat, että isoveli se ampuu koeammuntoja. Ehkä niin, mutta tänä päivänä, kun oman mökkini ikkunaruudut helisevät, tiedän että Svetogorskin kivilouhimossa  räjäytetään kalliota.

Kotikaupunki on muuttunut paljon sitten lapsuuteni. Suurin muutos on venäläisten määrä katukuvassa ja  venäjän kieli kauppojen kylteissä. Lapsuudessani sanottiin, että raha haisee kun paperitehtaalta levisi hajuja.Venäläiset eivät haise enää edes mahorkalle, mutta he ovat elinehto paikkakunnan talouselämälle. Sodanaikaiset haavat umpeutuvat hitaasti. Kun tuli ajankohtaiseksi myydä perikunnan mökkitontti, oli äitini ainoa toive, ettei se menisi venäläisille.