Perjantaina tapasin lehden aikaisia työtovereitani pitkästä, pitkästä aikaa. Voi kuinka meillä tai ainakin minulla oli hauskaa! Menimme erääseen hiukan syrjäisempään ravintolaan, missä söimme ja joimme ja juttelimme ja nauroimme.

Lievää huimetusta (vähättelenkö nyt...) tuntien olin kotona nippa nappa ennen keskiyötä ja menin heti sänkyyn. Aamulla oli näet edessä ruuanhakumatka läheiselle munkkiluostarille. Siellä on noin kerran kuussa ostettavissa borssikeittoa ja kaalipiirakkaa.

Toin sitä myös Pikku-Tipusen äidille, ja he tulivat annoksensa noutamaan. Onneksi malttoivat viipyä useamman tunnin, joten oli aikaa leikkiä. Ei Lapsonen mitään ihmeitä vaadi, ei leluja edes. Riittää kun hän saa ihmetellä pikku esineitä ikkunalaudalla ja avata kaapin ovet ja ottaa esille lahjapaperirullia, avaimia ja joulutontun. Kiikkumaan hän meni tomerasti tuttuun tyyliin. Keittiöjakkara oli uusi keksintö: sinne hän kiipesi ainakin toístakymmentä kertaa ja sitten minun piti nostaa hänet ilmaan ja kiikuttaa pää alaspäin.  Hän halusi myös istua keittiön työtasolla - muisti, kun viimeksi hänet siihen istutin kun halusin lepuuttaa käsiäni!

Keitto on kauniin väristä, ilman lihaa. Maku on vahva ja hyvä, mutta jopa minun karjalaiseen suuhuni hiukan liian suolaista. Ruuan jälkeen janottaa turkasesti. Smetana kyllä pehmentää makua hyvin. Kaalipiirakka oli pettymys, täysin mauton. Ja minä rakastaisin kaalipiirakkaa. Pääsiäisen alla luostarista saa ostaa vaikka mitä ortodoksiherkkuja - googlaa Pogosta, jos kiinnostuit.