Pääsiäislauantaina en voinut olla kuvaamatta tv:stä Pingviinien matkaa (Luc Jacquet). Se oli kuin aikuisten satu. Jossakin Etelänavalla asustelevat keisaripingviinit vaeltavat vähän samaan tapaan kuin Afrikassa villieläimet tuoreen ruohon perässä. Pingviinien vaellus alkaa vedestä maalle: pitkänä jonona ne kävelevät vuorokausikaupalla oikeaan paikkaan, missä pariudutaan, haudotaan munaa kolme kuukautta ja kasvatetaan ja  suojataan poikasta liki toinen mokoma.

Äitien vararavinto on kulunut loppuun munaa muodostaessa ja he lähtevät takaisin mereen hakemaan vahvistusta. Siellä he menevät jonossa kuin kirkonmiehet konsanaan.  Isät jäävät lapsia kasvattamaan. Poikaset varttuvat jalkojen juuressa olevassa kengurupussissa.

Isä-pingviinit hoitavat pienokaisia kolmisen kuukautta. Välillä olosuhteet ovat tosi hyiset niin, että kaikki pakkautuvat lähekkäin pysyäkseen lämpimänä. Ravinto alkaa loppua myös isiltä. He kävelevät levottomina edes takaisin, odottavat pulleiksi syöneitä puolisoitaan. Ja sieltä he tulevat, äännelleen,  ja poikaset vastaavat kutsuhuutoihin. Iloisessa sekamelskassa äidit etsivät lapsiaan, lapset äitejään ja urokset puolisoitaan.

 Jälleennäkemiset ovat hellyttävät. Pingviinit näyttävät oikeasti tunteitaan, koskettelevat hellästi nokalla ja tulevat ihan liki. Poikanen saa hetken pitää molemmat vanhemmat lähellään. Poikaset varttuvat, pörrökarva irtoaa, vesi kutsuu nyt heitä ja siihen on vastattava.

Ja taas on musta vana näkyvissä, nyt se kulkee aina vain kauemmas vesille. Ja vasta neljän vuoden kuluttua nämä poikaset tulevat takaisin. Aikuisina, kulkeakseen saman vaivalloisen matkan kosimaan ja pesimään. Luonto on ihmeellinen. Kohta, vain parin kuukauden kuluttua, voimme mekin seurata näitä ihmeitä omassa maassamme, kenties jopa omilla maillamme.