Kaikenlaista on tapahtunut, eikä vähiten Japanissa. Olen seurannut BBC:n ja France 24:n live-lähetyksiä ja ihmetellyt, kuinka nykyisin tsunamikin tulee olohuoneeseen. Tuho on hirvittävää, ja mitähän vielä tapahtuu, kun iso aalto iskee muualla.

Päivällä hoitelin olkaleikkauksesta kotiutunutta ystävääni. Vein lihamakaronilaatikkoa, pikku tomaatteja kera fetakuutioiden, oikein tummaa ohutta suklaata ja Iltiksen. Ystävä kiitti ja luki kiinnostuneena kuinka Katri-Helena kertoi uudesta (33 vuotta nuoremmasta) kalakaveristaan. Rohkea nainen, meidän Katri. Hattua nostan hänelle.

Ehtoolla sitten menin toisen ystäväni kanssa katsomaan ensi-iltaan tulleen Sovinto-elokuvan. Sen jonka rooleista Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat saaneet kiitosta. Elokuva pohjautuu suomenruåtsalaisen Susanna Alakosken kirjaan Sikalat. Täytyy sanoa, ettei heti tule mieleeni toista yhtä rajua ja kamalaa katsottua - ja se on silti hyvä elokuva. Ja tarina on tosi. Kirjailijan omasta lapsuudesta. Ja varmasti monien muiden. - Ohjaaja Pernilla August oli halunnut filmiin myös pääroolissa olleen nuoren Leenan vanhana. Ja se toimi ja antoi vielä lisää potkua ja karmeutta tarinaan. Onneksi näistä ajoista on menty eteenpäin, vai onko?

Eilenkin hyppäsin elokuviin, näin brittiläisen Vuosi elämästäni. Se oli sellainen verkkainen tapaus: oli harmooninen pariskunta (psykologi ja geologi) omakotitalossa joka siirtolapuutarhassa uurasti ja kasvatti kaikenlaista. Pariskunnan ympärillä oli yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät todellakaan voineet hyvin yksinäisyydessään. Ryypiskelivät ja menivät vain huonompaan suuntaan, erityisesti yksi. Poikansa onneksi löysi kumppanin ja onnen. Kaikki henkilöt olivat ihan mattimeikäläisen näköisiä, ei ollenkaan Hollywoodin tyyppejä. Siinä ja tarinan verkkaisessa kulussa oli oma viehätyksensä.