Olipas kiva eilen illalla juhlia 37-vuotiasta Poikaa. Tapasimme eräässä ravintolassa töitten jälkeen, Poika, Morsio ja minä. Söimme hyvin ja oli kaikin puolin viihtyisää ja mukavaa.

Onnittelukorttia varten plarasin Pojan lapsuudenkuvia ja muistelin. Hän oli hyvin tomera pieni mies, söpö kiharatukka ja kovin kiinnostunut kaikesta. Tässä kuvassa hän on mökillä miesten töissä,  nykyisin korjailee kaikenlaisia koneita ja värkkejä työkseen.

Erityisen miellyttävä on muisto ajalta, jolloin kuljimme kotoa Kruununhaasta hoitopaikkaan Töölöön bussilla. Useimmiten istuimme sylikkäin ja Poika kommentoi näkemäänsä tai kyseli kaikkea mahdollista. Myöhemmin sitten kuulin eräältä samaisen linjan vakikäyttäjältä, kuinka hän aina odotti meitä bussiin. Hänestä oli ollut  niin mukavaa kuunnella jutusteluamme. (Ja sehän kuului, kun kaikki muut istuivat supisuomalaiseen tapaan hiirenhiljaa.)

Ensimmäiset koulutkin olivat ihan nurkalla. Oma työpaikkani oli jonkin aikaa aivan pojan koulun vieressä. Vieläkin muistan, kuinka minusta oli kiva kävellä yhdessä työhön ja kouluun. Käsi kädessä. Poika taas muistaa, miten oli kätevää piipahtaa työpaikallani vaikka Lounasseteliä pummaamassa. Eikä ollenkaan haitannut, vaikken ollut paikalla, kyllä ne muut sen hänelle antoivat. Sittemmin hän sai mukavasti omaa rahaa olemalla valokuvamallina aina kun sellaista siellä tarvittiin. Hitachi- vai oliko se Panasonic-merkkisen jonkin laitteen, eikä ollenkaan halvimmasta päästä, hän ainakin hankki itselleen.

Sitten muutimme pois Krunikasta, mutta se on jo toinen juttu. Nyt kotiemme väliä on 5-6 kilometriä, henkinen yhteys vähemmän, näin minusta taas tuntuu.