Perjantaina ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä (SK 10 12.3.2010) ollut Tapani Ruokasen pääkirjoitus liikutti minua kovasti ja pani ajattelemaan.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen 105 päivän talvisota on vuosien myötä  muuttunut sankaritarinaksi ja myytiksi pienen kansakunnan, Euroopan nuorimman demokratian henkiinjäämistaistelusta viisikymmenkertaista vihollista vastaan. Vihollinen pysäytettiin, vaikka armeija liikkui hevosin ja hiihtämällä, vastasi hyökkäykseen kehnoissa varusteissa ja kotitekoisesti aseistautuneena. Talvisota ei ole vain tarina, sillä keskuudessamme elää yhä sen sankareita. He lunastivat Suomelle paikan sivistyskansojen joukossa unohtaen vielä tuoreet sisäiset riitansa asettuen yhtenäisenä kansakuntana ryöstäjiä vastaan. Talvisota on malliesimerkki myös niin sanotusta oikeutetusta sodasta, jota varten useimmat ihmiset hyväksyvät maanpuolustuksen ja varustautumisen.

Nykyajan suomalaisten voi olla vaikea käsittää, millaisissa hirviöiden pihdeissä Eurooppa oli talvisodan aikaan: kommunistinen Neuvostoliitto ja pahuudessaan siihen verrattava natsi-Saksa olivat mahtavia voimakeskitttymiä - turhaan ei puhuta talvisodan ihmeestä. Sen rakensivat kuitenkin suomalaiset itse yhdistämällä tahtonsa ja voimansa. Vaikka talvisodasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, siihen tulee palata yhä uudestaan, jotta myös nousevat sukupolvet säilyttäisivät mielessään kansakunnan olemassaolon taistelun. Hyvien aikojen - jollainen nykyinenkin aika on - edunvalvojien on myös hyvä ajatella hetki itseään isompaa etua, josta huolehtiminen oli ja on ratkaisevaa tulevaisuuden kannalta. Kumarramme kunnioittavasti tänä viikonloppuna juhliinsa kokoontuneille sankareillemme.

Kiitokseni lentää myös korkeuksiin pilven reunalle, omille vanhemmmilleni, jotka olivat mukana: Isä suksilla lähettinä ja taisteluissa, Äiti kanttiinilottana rintamalla.