Kuvat Biafran nälkää näkevistä isovatsaista lapsista muistan ikuisesti. Kuvat koskettivat ihmismieliä 60-luvulla maailmanlaajuisesti ja sotivaan maahan alkoi virrata aineellista apua.

Eilen Akateemisessa Kirjakaupassa oli mielenkiintoinen kirjailijavieras, nigerialainen (Biafra irrottautui Nigeriasta) Chimanda Ngozi Adichie. Tuolla hän vielä odottaa 2:ssa kerroksessa 

vuoroaan Otavan tiedotuspäällikön, Liisa Riekkisen, kanssa. Adichien Puolikas keltaista aurinkoa on juuri suomennettu ja siksi hän oli täällä. Ja koska hän kirjoittaa Afrikasta, olin minä kirjakaupassa. Ensi kertaa elämässäni kirjailijahaastattelua kuulemassa! Jo oli aikakin, vastahan minä olen asunut pääkaupunkiseudulla vaivaiset 40 vuotta. Aikoinaan työelämässä itse järjestin vastaavia tilaisuuksia, mutta kyseessä olivat vain suppeaa piiriä kiinnostavat tietokirjat.

Tämä kaunis nuori nainen opiskeli lääkäriksi Nigeriassa, Yhdysvalloissa  yliopistossa poliittista historiaa ja luovaa kirjoittamista. Hän asuu puolet vuodesta Lagosissa, Nigeriassa ja toisen puolen Marylandissa. Kirjat hän kirjoittaa USA:ssa, ei kuulemma pysty keskittymään muualla. Hän halusi antaa Biafran sodalle kasvot, kuolivathan hänen molemmat iso-isänsä tuossa sodassa. Mutta sotakirjailija hän ei ole, vaikka haastattelija yritti sitä leimaa hänen iskeä. Adichie sanoi, että sotakirjat ovat ikävystyttäviä, kertovat vain platoonien liikkeistä. Hän itse on tarinan kertoja - tämäkin uusin on romaani, ehkä rakkaus-romaani. Mutta onnellista loppua hän ei siihen kokonaisuutta ajatellen pystynyt eikä halunnut kirjoittaa

Adichie kertoi myös, kuinka meillä länsimaalaisilla on stereotyyppinen käsitys Afrikasta. Häntä on mm. moitittu siitä, että kirja ei ole tosi. Se kertoo keskiluokkaisista ihmisistä - eihän sellaisia Afrikassa voi olla! Siellähän on vain köyhyyttä ja kurjuutta, aids ja safareja.  Kirjailija itse kasvoi keskiluokkaisessa perheessa Nsukka-nimisessä yliopisto-kaupungissa.

Kirjanjulkistamistilaisuudet poikkeavat suuresti eri maissa, ei vähiten ihon värin takia. Nigeriassa se oli meluisa tilaisuus: ihmiset halusivat kertoa oman tarinansa ja he riitelivät siitä, mitä oikeasti tapahtui. Adichie sanoi, että tuolloin hän on hiljaa ja vain tarkkailee.

Vaikka Puolikas keltaista aurinkoa oli erikoistarjouksessa, ostin kirjan alkuperäisenä englanniksi:

Adichien nimikirjoitusta en ehtinyt jäädä jonottamaan, sillä se jono oli todella pitkä. Lukukokemuksestani on myös tulossa pitkä, kirjassa on 433 sivua suht pientä tekstiä.

Kirjailija on muuten toivonut, että hän olisi kirjoittanut Sadan vuoden yksinäisyyden... ja Biafran kansallislaulu on - Finlandia-hymni!