Aamu aukeni ihanan aurinkoisena. Olin tosi tyytyväinen itseeni, kun olin jo puoli kymmeneltä meren jäällä ja ladulla. Pakkasta oli seitsemisen astetta, mutta kotiin palattuani mittari näytti enää yhtä. 

Lapissa hiihtäjät tervehtivät toisiaan. Täällä etelässä on suht harvinaista moinen tuttavallisuus. Siksi tänään olikin mukavaa, kun peräti kahden ihmisen kanssa vaihdettiin sanasia. Ensin meni mies ohi ja hetki keskusteltiin. Myöhemmin näin papparaisen nostamassa verkkoja. Talvikalastus on aina kiehtonut minua kovasti, joten hidastin vauhtia. Ei ollut kalaa tullut ja kaksi verkkoa oli jo jään päällä, kolmatta vedettiin ylös. Mutta miespä kertoi lähtevänsä huomenna mökilleen Inarijärvelle. Sieltä varmasti nousee jotakin, ehkä taimenta tai siikaa.

Lapsena ja nuorena hiihdettiin paljon. Se oli jopa tapa tavata tuttuja -erityisesti  poikia! Hiihtomajalla piti aina heti tarkistaa kirjasta, ketkä olivat sinä päivänä jo käyneet ja keitä siis voisi mahdollisesti vielä tulla. Sitten seurasi pitkä hiihdoton kausi, jonka katkaisi 80-luvulla syttynyt innostukseni lasketteluun. Kaikki laskettelivat silloin! Rukalla sain ensi oppini ja pian Lapin hiihtokeskukset tulivat tutuksi. Vähitellen murtsikka alkoi taas maistua, ja nimenomaan hiihtoladuilta löytyi se oikea Lappi: maisemat, hiljaisuus, kuukkeli, poro.

Hiihto on kaikkein parhain talven liikunta: se rassaa ruumista monipuolisesti ja antaa ajatuksille tilaa. Olen nauttinut suuresti tästä kevättalvesta lumineen, pakkasineen. On ollut kuin "ennenvanhaan".

Hiihdin meren jäällä, mutta kuva on kaukaa Sveitsistä. Vuodenvaihteessa meillä oli surkeaa, mutta siellä täysi talvi. Ja mitkä maisemat!