Ei vieläkään ole satanut, vaikka aamulla katsoin, että iltapäivällä kolmen aikaan tulee vettä. Mutta kylmää on. Pistin valkolakin päähän - tai siis se keikkui takaraivolla vaikka viime vuonna sitä suurennutin - ja riensin kuuntelemaan jazzia kera Kummitytön perheen. Pikkuinen tietysti mukana myös.

Bussilla menin ja suuntavaistoni kadotin ja harhailin aivan eksyneenä ja yksinäni ihme paikoissa isojen talojen takana. Ei ristin sielua missään. Onneksi tajusin, että olin lähtenyt väärään suuntaan. Joopa joo, kyllä oma tyhmyys on kaikkein vaikeinta kestettävää, mutta minkäs teet.

Big band -jazz teki kaiken taas hyväksi. Samoin tuttujen kasvojen näkeminen, ennen kaikkea sen pienimmän. Hänellä oli isot, uudet kuulosuojaimet. Eikä häntä nukuttanut ollenkaan, ei myöskään ollut nälkä. Hän taputteli pöytää ja istua napotti sylissä. Me isot ihmiset olimme liki ekstaasissa kuulemastamme: Nina Simonen tytär, taiteilijanimeltään Simone, esiintyi Espoon BB-orkesterin kanssa. Lenni-Kalle Taipale soitti pianoa ja Marzi kitaraa. Ja bluesin ehdoton suomalaisartisti, Erja Lyytinen, esiintyi tavoilleen uskollisesti koskettavan hyvin. Meillä oli oikein mukava iltapäivä.