Olipahan elokuva. Ensialkuun olin pitkään ikävystynyt, kun tuntui siltä ettei tarina lähde lentoon. Oli ainaisia tanssiharjoituksia ja kotona oloa äidin kanssa. Mutta kun elokuva loppui, ymmärsin alunkin. Ja että sen piti olla näin. Tanssijan, Ninan, elämä oli tyhjää, ei ollut kuin tanssi - eikä oikeastaan ollut tanssia, oli vain mahdollisimman puhdas liike. 29-vuotiaan Ninan äiti kontrolloi kaikkea ja vaati saada tietää kaiken. Hän jopa leikkasi tyttärensä varpaan kynnet, hän vaati saada nähdä raapimisen jäljet ihossa, laittoi soittorasian soimaan tyttärensä yöpöydälle. Tyttären huone oli vaaleanpunainen "unelma" kymmenine pehmoleluineen.

Sitten Nina onnistui saamaan Joutsenlammen pääroolin, Odette-Odilen, valkoisen ja mustan joutsenen osat. Enää ei pelkkä puhdas liike riittänyt. Ohjaaja vaati tunnetta, heittäytymistä - asioita, jotka olivat täysin vieraita Ninalle. Ilman näitä Nina ei onnistuisi tanssijana.

Oli suorastaan ahdistavaa katsoa, miten Nina epätoivoisena ja mieleltään järkkyneenä riuhtoi itseään irti äidin otteesta, irti kotoa, savuisessa yökerhossa, maailmassa mistä hänellä ei ollut mitään kokemusta eikä taitoja liikkua. Tosi ja fantasia sekoittuivat, ne sekoittuivat katsojankin päässä. Kaikkein järkyttävintä oli nähdä, kuinka vasta äärimmäisen teon jälkeen Nina onnistui tuntemaan - "minä tunsin" hän sanoi lopussa ohjaajalleen - ja loistamaan estradilla. Hän vahingoitti itseään peilin palasella, sen peilin jonka hän itse oli ensin rikkonut.  Mustan joutsenen finaali oli upea näky, tanssijasta _tuli_  musta joutsen.

Psykologiaa opiskellut kenties olisi saanut elokuvasta enemmän. Hän olisi ymmärtänyt vertaukset ja viittaukset, fantasiat. Minulla oli möykky rinnassa vielä pitkään elokuvan loputtua. Se loppu oli niin hurjaa katseltavaa ja koettavaa. Ei ollut samanlainen täysi olo, kun tietää nähneensä todella hyvän elokuvan. Enkä todellakaan tarkoita hyvällä helppoa enkä hauskaa, vaan sellaista mikä antaa ajattelemisen aihetta, jättää jäljen. Vaikka kyllä tästä jäi monenlaisia jälkiä: kaunis Tsaikovskin musiikki, kaunis Nina (Natalia Portman), armotonta harjoittelua ja itsensä piiskaamista, sitä kuinka vaikeaa on kasvaaa tunneköyhästä tuntevaksi.