Olin vielä joku aika sitten kovasti lähdössä Pietariin Pantterin tanssiryhmän kanssa. Olisi niin mukavaa nähdä kevät siellä ja katsoa, kuinka kaupunki on muuttunut sitten viime näkemän, kun edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua ainakin 20 vuotta. Ja olisihan sitä aika mukava kulkea Pietarin katuja yhdessä ja istahtaa johonkin kivaan kahvilaan paikallisia katsomaan.

Mutta sitten minuun iski turhamaisuus. Tunnustan. Luulisi, että kun ihminen tulee tähän ikään, niin hän olisi tottunut omiin ryppyihinsä ja silmäpusseihinsa. Mutta ei! Minä halusin kauneusleikkaukseen, halusin korjauttaa pahasti roikkuvat yläluomeni. Ja kahteen asiaan minulla ei ollut varaa, joten valitsin kirurgin veitsen balalaikan sijaan.

Operaatio tehtiin eilen. Aikaa oli varattu 16.30:sta 19.30:een. Toimenpide aloitettiin kuvaamalla, siis sellaisella samanlaisella Olympus-kameralla kuin sinullakin, Pantteri, on. Minua kuvattiin kuin Marilyniä konsanaan: edestä ja sivusta - ei sentään takaa. Ja sitten piirrettiin poistettavat ihoalueet. Ja taas kuvattiin. Ja pestiin piirrosjäljet pois.

Sitten alkoivat tositoimet kirurgisen peiton alla kirkkaan ja lämmittävän lampun loisteessa. Puudutuspiikkejä sain toistakymmentä per silmä, oikeasta aloitettiin. Vaikka olin näennäisen rauhallinen (olisin saanut rauhoittavaa, mutten halunnut), olkapääni olivat aivan jumissa jännityksestä. Kirurgini leikkeli naps, naps sähköveitsellä ylimääräistä ihoa (jota kuulemma oli paljon ja se oli ryppyistä) ja poltti sähköllä pienet verisuonet kiinni  - nyt tiedän, miltä ihmislihan paistaminen haisee! Lopuksi silmään laitettiin ompeleet ja teippiä.

Vasen silmä menikin sitten melkein rutiinilla, kun tiesin mitä tehdään. Puudutetta tosin piti lisätä kerran, kun alkoi tuntua kipua.

Lopuksi taas otettiin kamera esiin ja kuvattiin. Omasta mielestäni olin tosi hurjan näköinen, mutta sekä kirurgi että sairaanhoitaja olivat innoissaan: "Voi kuinka hienot tuli, nyt näkyy silmätkin!" 

Kassan kautta alas kadulle, josta Poika otti kyytiin ja toi kotiin. Kotona lisää kipulääkettä, sillä koski aika lailla, ja kylmät geelilasit silmille turvotusta estämään ja oloa helpottamaan. Poika istui jonkun aikaa sängyn vieressä kuulostelemassa vointiani, otti polvistani kiinni ja sanoi "koita pärjätä, tulen huomenna uudestaan".

Yö meni jotenkuten (ja ilman papiljotteja, toim.huom.) istuma-asennossa horteessa. Aamulla sain silmät auki - jotkut eivät ensimmäisenä päivänä saa. Nyt on verenpurkaumia silmien sivuissa ja alapuolella, olen aika hirveä ilmestys! Mutta kuten Poikani sanoi, tämä on itse aiheutettua. Toivottavasti lopussa kiitos seisoo.

Kuviakin otin ennen ja nyt tänään, mutta en ainakaan vielä uskalla laittaa niitä tähän.