lauantai, 20. kesäkuu 2015

Kuinka Amerikan tytöstä tuli suomalainen

Vanhempani tietysti antoivat minun jäädä Amerikkaan, vaikka päätös varmasti oli raskas. Äidin kirjettä luin kyynelten vieriessä poskillani. Siellä kaukana olin totta kai puhunut asiasta myös Bryaneitten kanssa. Ja he halusivat kovasti, että asuisin heillä, ja parasta olisi jos jäisin heille! Mr. B jopa lupasi auttaa rahallisesti.

"Olen ajatellut tätä päätöstäni jäädä, ja yhä varmempi olen että tein oikein. Ei tule olemaan muita minulle eikä Richille. Ensi syksynä saan hänen fraternity-neulansa, joka on melkein saman kuin kihloissa olo. Ja sitten joskus saan ihan oikean kihlasormuksen. Mutta tämän kesän jälkeisenä kesänä tulen kolmeksi kuukaudeksi kotiin. Opetan vaikka englantia, jos en muuta työtä saa. Matkasta en vielä osaa sanoa mitään, mutta yritän järjestää sen mahdollisimman halvaksi - vaikka työskentelisin laivalla. Ja sitten kaksi poikapuolista ystäväämme on menossa samana kesänä Eurooppaan, jopa Skandinaviaan, ja elättelen toivoa saada ajella heidän kanssaan jopa kotipihalle asti."

Passini ehti mennä vanhaksi hiukan ennen vuoden vaihdetta. Uusimisessa oli omat vaikeutensa, kun vanha piti lähettää Washington D.C:hin ja uuden saaminen kesti ja kesti. Kotipaikan muutosta puuhasin myös; tahdoin tulla Bloomingtonin asukkaaksi, jotta opintoni maksaisivat enää vain 11 dollaria per tunti per kuukausi, kun muussa tapauksessa joutuisin maksamaan 32 dollaria. Töitäkin saisin sitten tehdä niin paljon kuin jaksaisin. Tässä prosessissa sekä vanhempani että Bryanit joutuivat lähettämään omia varallisuustietojaan. Yhdestä paperista minulle selvisi, että mr. B ansaitsee vuodessa yli 50.000, "huima summa kerrassaan". Sain kuin sainkin opiskeluviisumin vuoden -67 loppuun ja vain tämän ansiosta kirjoitin saavani tehdä töitä. Näin jälkikäteen en osaa sanoa, mikä näistä on kaikkein merkityksellisintä, mutta totta on, että opiskelin sekä tein töitä.

Yliopistolla olin ottanut Public Speakingin aineeksi - rohkea teko, kun Suomen koululaitos ei siihen maailman aikaan millään lailla rohkaissut oppilaita suulliseen ilmaukseen. Opettajani oli neekerimies. Toisen julkisen puheeni pidin maaliskuussa -66 ja ihan oli heikottanut sitä ennen ja sen jälkeen. Aiheena oli "Ihmisten tapaaminen" - ja minä kerroin siitä, kuinka vaikeaa on solmia ihmissuhteita vieraassa maassa vieraalla kielellä. Arvosanaksi sain C- eli kakkosen, "yleensä ovat saaneet 2 tai 2 1/2". Olin ollut vähällä jättää koko kurssin, kun olin tuntenut itseni niin huonoksi muihin verrattuna. Ensimmäinen puheeni oli arvioitu D:ksi, ja arvelin ettei kukaan muu ole saanut yhtä huonoa arvosanaa. "Onneksi paranen koko ajan, hermostuneisuudesta kun vielä pääsisin."

Englannin toisen lukukauden jakso oli jo huomattavasti vaikeampi. "Luemme kumman vaikeatajuisia kirjoja, joiden ajatusten kanssa en ole samaa mieltä." Mitähän ne kirjat olivat, kun en ole mistään löytänyt mainintaa yhdestäkään. Esseistä olin kuitenkin saanut C- sekä B-, ja lopussa sanat good work. Tässä paremmassa oli analysoitava kaksi runoa, oli oltava joko samaa mieltä tai kiistettävä runoilijan ajatukset.

Opetuksen johdannossa (Introduction to Teaching) oli "kiva mies-tutor. Hän ihastui nimeeni ja aikoo antaa sen vauvalleen. Perheessä alkavat tyttöjen nimet jo ennestään E:llä. Arvosanankin pitäisi siis olla suhtkoht hyvä!"

Kesäksi olin onnistunut saamaan työpaikan yliopiston biologian kirjastosta. Pääkirjaston hoitaja tahtoi palkata minut, vaikka en ollut läpäissyt konekirjoituskoetta henkilökunnan hakutoimistossa. Palkka olisi alussa 1,45 dollaria tunnilta. Työluvan järjestäisi yliopiston Placement Bureau. Talvellakin saisin jatkaa kirjastossa parina iltana viikossa ja hankkisin näin ollen 15-20 dollaria. Olisin päässyt myös ylipiston kirjakauppaan, mutta siellä alkupalkka olisi ollut vain 1,10 dollaria/tunti.

Rich oli menossa kesäksi töihin Wisconsiniin joko rakennuksille tai tietöihin. Hän menisi tienaamaan rahaa opiskelua varten. Vanhemmat eivät auttaneet häntä rahallisesti millään lailla, kun isä olisi halunnut hänen jatkavat työtään maatilalla. Noissa rankoissa kesätöissä Rich kertoi hankkivansa noin 350 dollaria viikossa, mutta tekisi hän töitäkin 10 tuntia seitsemänä päivänä. Autonkin hän osti, Volkkarin vuosimallia -60, hinta 450 taalaa.

2.7.1966 kirjoitin, kuinka ihanaa on nyt meillä kotona, kun koko talo on ollut ilmastoituna viikon verran. Ja kuinka ilta oli ollut ihana, kun olin saanut olla yksikseni ensimmäisen kerran vuoteen. Omaa rauhaa ja omaa lupaa olin aina silloin tällöin kertonutkin kaipaavani, suomalainen kun olen. Illalla olin lukenut äidin lähettämiä Me Naisia ja huomannut siellä alleviivauksia. "Usein käy niin, että ymmärrämme vanhempiamme vasta sitten, kun itsekin olemme melkein aikuisia." Vastahan olin oppinut ymmärtämään elämäni kauneuden ja hyvyyden ja kaduin niitä vuosia, jolloin olin ollut pahantuulinen ja kiittämätön nuori. Ja taas kiitin kaikesta, "kodista, kasvatuksesta, huolenpidosta, hyvyydestä, ymmärtämisestä, vapaudesta - sanalla sanoen rakkaudesta". Syksymmällä parahdin ja kirjoitin "rakas äiti, älä luovu minusta koskaan! En minä ole elämästänne kadonnut."

Täysi-ikäiseksi, 21-vuotiaaksi, tulin 25.7.1966. Silloin rohkaistuin soittamaan kotiin ja sain puhua äidin, isän ja veljen kanssa. "Mikä onni, mikä suunnattoman ihana syntymäpäivälahja!"  Olin ihan vapissut hermojännityksestä ennen ja jälkeen puhelun. Olin kutsunut synttäreilleni seitsemän vierasta (Rich, Marian & Bob, Edie & Tom, Margaret & Georg) , odotin heitä saapuvaksi 18.30-19.00. Minä en saanut tehdä yhtään mitään, koska olin synttärisankari.  Mr. B tuli tervehtimään vieraitani ja toi juomia, cokista ja olutta. Illan hämärtyessä valmistuivat pihvit ulkogrillissä. Juuri kun olimme aloittaneet syödä, alkoi sataa kaatamalla, joten pojat nostivat pöydän autotalliin. Aterian päätyttyä toi mr. B shampanjaa ja  sanoi maljapuheessaan, että he olivat oikein onnellisia, kun olen täällä USA:ssa. Kakku oli "tietysti vaaleanpunainen 21 kynttilöineen. Lopuksi oli tanssia autotallissa sateen ropistessa mukavasti. Tällaiset kutsut ovat kovin yleisiä täällä. Mukavinta on välittömyys. Nytkin olimme shortseissa, kuten olivat Bryanit ja heidän vieraansa." Bryanien vierailta sain aika oudot lahjat, alusvaatteita: vaalean beiget pöksyt, alushameen ja rintaliivit! Bryaneilta sain vaaleanpunaisen yöpuvun, vaaleanpunasankaiset aurinkolasit, kameran, filmiä ja "valolamppuja" (oletettavasti salamavalojuttuja), jotta voisin ottaa sisäkuviakin.

Tuona kesänä mainitsin Vietnamin sodan ensimmisen kerran. Yliopistosta värvättiin poikia armeijaan niin yleisesti, että se oli pelottavaa. Siellä kukaan tuntemani ei ollut sodan kannalla. Rich oli sanonut, että lähtisi sotaan vain, jos kyseessä olisi Pearl Harborin tapainen hyökkäys. "Häntä ei kiinnosta Saigonin prostituuttien puolustaminen. Siellä on kai maailman laajin ja organisoiduin systeemi. Kuumuus on hirvittävä, viidakko pelottava päivälläkin ja kommunistit ovat opettaneet 4-5 -vuotiaat lapsetkin heittämään kranaatteja USA:n sotilaiden joukkoon. Luutnantin keskimääräinen elinaika taistelukentällä on 15 SEKUNTIA, joten Richillä ei olisi suuria mahdollisuuksia palata elävänä jos sinne joutuu."  Miksiköhän siellä Saigonissa oli niin paljon prostituutiota - eiköhän juuri siksi, kun siellä oli niin paljon amerikkalaisia sotilaita... Naimisissa olevat miehet olivat pitkään suojassa draftilta, mutta sitten sekin kumottiin. Se aiheutti hetkellisen piikin opiskelija-avioliitoissa. Yksi nuorukainen kaveriporukastamme oli ollut Vietnamissa. Hän ei koskaan kertonut kokemuksistaan ja häntä pidettiin hiukan omituisena.

Kesällä tutustuin Inekeen, ja meistä tuli oikein hyvät ystävät. Ineken vanhemmat olivat 20 avioliittovuoden jälkeen eroamassa, hän ei ollut varakkaasta kodista ja tästä syystä hänkin oli student girl kuten minä. Ineke asui läheisen lääkäriperheen suuressa, kauniissa kodissa. Ja mikä parasta, Ineke oli melkein eurooppalainen, sillä hänen äitinsä oli Hollannista, Tina - Ineke merkitsi pikku-Tinaa. He olivat katolisia, ja niin minäkin kävin sunnuntaisin Ineken kanssa messussa. Toisenkin hyvän ystävän sain, suomalaisen vierailevan kansantieteen professorin tyttären, Irma Turusen Helsingin Lauttasaaresta. Irma oli blondeista blondein kuuden ällän ylioppilas Tyttönorssista.

Keväällä -67 Ineke tutustui Bloomingtonin yliopiston komeimpaan nuorukaiseen, Peter Kreegeriin. Jo sitä ennen olin pannut merkille tämän komistuksen campuksella. He tapasivat liikennevaloissa, kun olivat niissä joutuneet pysähtymään valoihin. Ineke halusi näyttää, kuinka täältä pesee ja kaasutti ärhäkästi liikkeelle. Mutta pari heistä tuli, vaikka kaikki taivaan merkit olivat sitä vastaan. Ineke oli köyhä katolinen tyttö, Peter yhden rikkaimman amerikanjuutalaisen perheen vesa. Avioitumislupaa he eivät saaneet kummatkaan, niinpä he menivät salaa naimisiin, eloped. Saivat kolme kaunista lasta ja asuvat nykyisin suuren suurella tilallaan, missä Ineke harrastaa ratsastusta. Peterin kotitalo Washington D.C:ssä on säätiöity nykytaiteen museo Foxhall Drivella. Siellä ovat esillä perheen taulut, Picassosta Rembrandtiin ja saattaa siellä olla esillä isän Stradivarius-viulukin, mene ja tiedä. Foxhall Drivelle minun piti palata kesän -67 jälkeen.

Ineken "kodissa" meillä oli syksyllä hipat ja ruokalistalla oli uuniperunat + hapan kerma, asparagus + soosi, pihvit, pyöreät kuumat leivät, apple pie ja kahvi. Juomana oli "punainen ruokaviini, jonka saimme kadun toiselta puolelta mrs. Pizzolta"..

Jo keväällä mr. B oli sanonut, että jos jään USA:aan, hän vie koko perheen syksyllä Michiganiin. Ja niin tapahtui. 19.10. ajoimme viisi tuntia Marshalliin, Michiganiin, missä yövyimme Holiday Innissä. "Vuoteen vieressä oli jono nappuloita  valoja ja TV:tä varten." Illalla söimme Van Schular's-ravintolassa, jonka mr. B kertoi olevan 10 parhaan joukossa USA:ssa. Alkupalat olivat ihanan herkulliset: hyvää pehmeää juustoa, sauerkrautia ja silliäkin! Sitten söin paistettua shrimppiä."   Ilmat eivät suosineet, oli satanut sunnuntaista torstaihin ja villapusero oli ollut tarpeen. Päivisin kävimme kuitenkin kalassa, käytössämme oli ollut kaksi moottorivenettä 3,5- ja 9,5-hevosvoimaisine moottoreineen ja yhtenä päivänä purjevene ja bontonivene. Päiväretkiä teimme. Ajoimme Gaylordiin eläinmuseoon ja Michigan Laken rannalle Petoskeyyn, pittoreskiin lomakeskukseen. Eräästä kaupasta bongasin Rewellin shaaleja.

Syyslukukaudella kerroin ottaneeni vain 12 tuntia, jotta jäisi aikaa opiskeluun, työntekoon ja virkistykseen. Olisin tunneilla 8.30 - 1.15 viitenä päivänä viikossa. Sen jälkeen luin kirjastossa neljä tuntia ja kun Rich vapautui omiltaan, hän vei minut kotiin. Siellä katoin pöydän, siistin paikkoja ja menin taas kirjojen ääreen tai istuin lasten kanssa iltaa. Deanin kanssa olin käynyt myös juttelemassa ja olin saanut hänen kotinumeronsakin.

Syksyllä olin lopettanut työt biologian kirjastossa, kun Ineken kanssa pääsimme töihin yliopiston kirjakauppaan. Oli minua pyydetty tarjoilijaksi opiskeljoiden omistamaan pizza-paikkaankin ja uimavalvojaksi Sarkes Tarzianille. Kirjakaupassa oli luvattoman hauskaa, kun komeat opiskelijapojat pörräsivät ympärillämme. Yritin olla mahdollisimman asiallinen, mutta niin siinä vain kävi, että saimme molemmat lähtöpassit. Pääsin hyvin pian Bryanien ystävien yksityiseen kirjakauppaan ja siellä olin töissä loppuun saakka. Olin tyytyväinen, kun sain palkan lisäksi 10% alennuksen kaikista kirjoista.

Suomalaisen Irman tulostako vai mistä johtui, mutta joulua lähestyttäessä aloin tuntea yhä kasvavaa koti-ikävää. Tunsin olevani sisältä tyhjä ja elämäni alkoi tuintua tarkoituksettomalta. Kaiken lisäksi aloin väsyä suureen työmäärääni: opiskeluun, työntekoon ja lastenhoitoon. Kerrankin kirjoitin, kuinka olin ollut babysitterinä _joka ikinen _ päivä ja kuinka olen melkein puolikuollut. Yhdessä Turusten kanssa aloimme suunnitella tulevaa kotiin lähtöä. Isä-Turunen lähetti kyselyitä laiva- ja lentoyhtiöihin - miten helppoa nykyisin onkaan matkojen osto ja suunnittelu. Suomen asioita seurasin nyt tosissani ja säikähdin pahanpäiväisesti, kun sikäläinen lehti kirjoitti, kuinka Suomi on kallistumassa yhä enemmän vasemmalle. Pelkäsin, että meille käy kuten Unkarille. Mr. B:llekin kerroin pelkoni, mutta hän rauhoitteli minua ja sanoi, ettei se kirjoitus niin paha ollut. "Enköhän koskaan tiedä, mitä itseltäni vaadin. Pidän Bryaneista, mutta eivät he ole vanhempiani enkä mene heidän luo suruineni. Hymyilen vain. Pidänhän minä Richistäkin, mutta ei hänkään jaksa aina ymmärtää, kun itken aika paljn nykyään. Ystäviä minulla kyllä on vaikka muille antaa." Uskontoakin olin vaihtamassa luterilaisuudesta katoliseksi.

Thanksgiving-päivää vietin Ineken kotona ja siellä oli olo ollut kuin Euroopassa! Kävelimme paljon ulkona luonnossa; pelloilla, metsissä ja järven rannoilla, kuuntelimme musiikkia magnetofonilta, puhuimme hollantia (!) ja ajelimme moottoripyörällä. Oli ollut niin mukavaa, että kotimatkalla piti taas itkeä eikä hyinen ilmakaan parantanut tilannetta. Itsenäisyyspäivänä kirjoitin, etten usko palaavani tulevan kesän jälkeen, "Suomi on minun paikkani".  Opinto-ohjaajani, dean Hertwekin luonakin yritin jutella asioistani, mutta keskustelusta ei tullut mitään, kun "vain itkin...itkin hänen sylissään ihan, kun hän niin haluaa auttaa minua". Tämä on niitä asioita, joita muistan. Muistan, kuinka dean sanoi, että kärsin koti-ikävästä ja että siitä syystä minun täytyy mennä käymään kotona.  Muistan, kuinka kävelin tältä tapaamiselta kotiin ja kuinka kaiken itkemiseni jälkeen taivaskin itki. Kotoa pyysin pikakirjettä, kun olin niin sekaisin.

19.12.66 kirjeessäni kerroin antaneeni Richille sen fraternity-neulan takaisin, se oli kuulemma ollut vain vaivana ja vastuksena ja tuonut lisää huolia elämääni. Tunsin nyt olevani selvemmillä vesillä ja aloin odottaa innolla kevättä. Aioin ottaa ranskaa viisi tuntia ja kuunnella saksaa ilmaiseksi viisi tuntia, "jotain kirjallisuutta myös". Bryaneitten kanssa kävin keskustelua tulevaisuudestani ja silloin olin ottanut ensi kerran esille haaveeni lentoemännästä. Bryanit innostuivat kovasti, se olisi ihanneammatti minulle. Mr. B lupasi tehdä voitavansa, jotta pääsisin johonkin suureen Atlantia ylittävään lentoyhtiöön.

25.12.1966 isäni täytti 60 vuotta ja olisin niin halunnut olla silloin kotona. Sain sentään häneltä kirjeen, mikä oli harvinaista herkkua, isäni ei ollut kirjeiden kirjoittaja. Jouluna oli kotoa saamani pitkä lilahtava neulepukuni saanut kiitosta ja mr. B oli tykästynyt saamaansa kirjaan niin, että päätti tulla Suomeen ja Imatralle. Kirjeessäni kysyin, saako Suomesta aitoa kaviaaria - arvatenkin mr. B:n pyynnöstä. Mrs. B sanoi rakastavansa äitini tähettämää mari-essua, Rebeccakin kiitti melkein kyyneleet silmissä saamastaan lahjasta. Mrs. B kirjoitti äidilleni "How we can ever say good-bye to your dear, sweet daughter I don't know. She is one of the finest persons I have ever known or expect to know and she will have a place in our hearts _always_. We adore her, her patience and understanding are unbelievable and so refreshing. Some day the Bryan family hopes to come to Finland to say hello - when that will be, I have no idea-"

Kevät -67 alkoi iloisissa merkeissä. Irman kanssa puuhasimme yliopiston kansainvälisille päiville oman Suomi-pöydän. Keräsimme sinne kaiken, mitä olimme tuoneet tai lahjoittaneet. Suurinta huomiota - meidän lisäksemme! - sai saunakirja; meistä oli erityisen hauskaa seurata, kuinka kirjaa selaavien ilmeet muuttuivat, kun esiin tuli alastomien ihmisten kuvia. Tunnetusti amerikkalaiset eivät ole alasti edes perheen kesken, ja me hihittelimme kun funtsimme, kuinka perversseinä he mahtavatkaan meitä suomalaisia saunojia pitää.  Yliopiston presidentin, mr. Elvis J. Starkin luona kahvilla kävimme ja söimme "Kreikan prinsessan visiitin jätteitä ja puhuin Kuuban pojalle ja Kyproksen pojille". Turusten kanssa olin jatkuvassa yhteydessä. Kun eräänä sunnuntaina ei ollut mitään tekemistä, soitin Irmalle, joka "vanhempineen oli juuri minua ajatellut. Sinne sitten pyyhälsin. Syötiin voileipää ja kakkua ja pelattiin korttia ja naurettiin niin että vatsaan koski. Hänen vanhempansa ovat sitten hassuja ihmisiä - saa tavallaan hämäläisen vaikutuksen, mutta molemmat vitsailevat jännällä tavalla."

Jatkoin ranskan ja saksan opiskelua. Aika ihmeelliseltä tuntuu kielten opiskelu yliopistotasolla: "On hassua, kun toistellaan ranskaa maikan jälkeen eikä kirjaa saisi edes pitää auki eikä harjoitella kirjoittamista. Saksassa luetaan kirjoja saksaksi, mutta keskustellaan englanniksi." Kirjakaupassa olin töissä 27 tuntia viikossa ja hankin siitä ruhtinaalliset 33 dollaria. Sain vihdoin viimein päätökseen mr. B:lle neulomani villapaidan, mistä sain kympin ja kirjoitin, ettei enää yhtään villapaitaa tästä koneesta.

Liivalta sain pitkän kirjeen, jossa hän kertoi, että heille syntyy vauva joskus elokuussa. Hän pyysi minua kummiksi, ja kummi minusta tuli heidän Linnea-tyttärelleen. Kennedyn murhaa ja sen selvityksiä käsittelen kirjeissäni jonkin verran, samoin Der Spiegelissä ollutta artikkelia murhasta. Tätä lehteä eikä asiasta kirjoitettua kirjaa saanut Amerikoista, niinpä pyysin veljeäni lähettämään sen. Svetlana Stalin oli lentänyt Sveitsistä New Yorkiin ja kerroin, kuinka 80.000 sanaa pitkä kirja hänen elämästään julkaistaisiin pian siellä.  Kuviakin minusta otettiin. Yksi nuorukainen kuvasi korviksia mainokseen ja toinen otti kuvia jonkun lehden kanteen, harmi vain kun kamera filmeineen putosi järveen!

Lentoemäntähommiin tuli heti vauhtia. Helmikuussa oli ensimmäinen haastatteluni, United Airlines oli yhtiö. Se ei ollut toivelistani top, koska se lentää vain USA:n sisäisiä lentoja. Professori Turunen tunsi silloisen Aeron johtajan ja lupasi hänkin auttaa minua. Transworld Airlinesillakin kävin, mutta he eivät innostuneet. Pan Amin haastattelu oli totisinta totta. "Kaksi naishenkilöä teki kysymyksiä ja kertoi yhtiöstä. 20 minuutin kuluttua he lähettivät minut pois ja olin ihan masentunut - ja menin töihin. Sinne sain puhelun Placement Bureusta ja he pyysivät takaisin täyttämään kaavakkeen oleskelua ja työtä varten U.S.A:ssa. Siellä sitten yksi Randolf Powell, toiseksi korkein virkamies, tuli juttelemaan ja avusti minua paljon.  Hän toivotti onnea ja menestystä. Kuulen tuloksen kahden viikon kuluttua." 15.5. kirjoitin ja kerroin, että "pääsin Pan Americanille ihan noin vain! Mrs. B tuli työhöni kirjakauppaan kirjeen kanssa ja avasi sen ja luki ja siellä me hypittiin ja halattiin ja minä aloin soittaa tutuille." Nyt oli enää läpäistävä lääkärintutkinto, saatava suosituksia ja siirtolaisviisumi. Koulutusajalta luvattiin maksaa 316,57 dollaria,  todennäköisesti kuukaudessa.

Bryaneitten partacollien, ihanan Willyn, olisin saanut ikiomaksi. Perhe lupasi maksaa koiran lentomatkan, mutta mitä järkeä olisi ollut ottaa koira, kun itse suunnitteli lentävänsä mannerten väliä.

Pojatkin alkoivat taas soitella. "Perjantaina Tom vie minut syömään ja Jeff haluaa lähteä kanssani ulos, viime lauantaina oli kahdet deitit, mutta rikoin toisen."  Äitiä rauhoitin sanomalla, etten aio kehenkään rakastua. Dean Hertweck oli edelleen huolissaan minusta, halusi tarkkailla elämääni. "Hän on oikein hyvä, halaa aina isällisesti ja mulle tulee siellä aina pala kurkkuun."  Ja sitten tapasin Brucen, pitkän pian valmistuvan lakitieteen opiskelijan. Hän oli "fiksu kuin mikä, hankkii koulun ohessa 100 dollaria kun tekee töitä yliopiston Business-lehden toimituksessa."  Bruce otti yhteyttä, kun oli kuullut etten ollut enää Richin kanssa ja pyysi mukaansa Chicagoon, missä serkkunsa meni naimisiin. Oli hän soittanut kotiinsakin ja kysynyt, saako tuoda mukanaan yhden suomalaisen tytön. Muistan suuren, erittäin tyylikkään kodin Chicagon esikaupunkialueella ja ostosseikkailuni Chicagossa, yhteiset ateriamme Brucen kotona ja sen, kuinka hän tuli yöllä huoneeseeni. Mutta häistä minulla ei ole minkäänaisia mielikuvia. Bruce itse lenteli pitkin poikin Amerikan mannerta työhaastatteluissa. Ehti hän kanssani - sekä Irman ja Chuckin -  Kentuckyyn derbya katsomaan, sääli vain että Loisvillessä satoi, mutta meillä oli kivaa. Ja illalla mentiin Brucen luo syömään. "Eli kyllä täällä tekemistä riittää, kun vertaa kotoisiin oloihin."

Kävimme yhdessä myös Little 500 -viikon huipputapauksessa, jossa vetonaulana oli Bob Hope -show. Muita esiintyjiä olivat Vic Damone, Nancy Ames, Dean Martinin tytär Claudia Martin ja The Associations. Bob Hope oli kampuksella jo kolmatta kertaa ja nyt hän laittoi esiintymispalkkionsa pesämunaksi perustamaansa Bob Hope -stipendiin. Bruce päätti sitten aivan yllättäin mennä Peace Corpsiin Etelä-Amerikkaan samaan aikaan, kun minä olisin Pan Amin kurssilla Miamissa. Sovimme, että hän lentäisi sieltä luokseni aina kun voi. Kotoa kirjoitin hänelle muutaman epätoivoisen kirjeen, kun en osannut päättää jäädäkö Suomeen vai ei. Bruce toivoi minun tulevan takaisin, mutta sanoi ymmärtävänsä, jos päättäisin toisin. Olinhan jo kerran aloittanut kaiken alusta ihan yksin, ja nyt se olisi tehtävä taas.

Ineken kautta tapasin Tibin, juutalaisen Tiberiuksen, Peterin ystävän. Tibin vanhemmat olivat entisiä Romanian juutalaisia. Näin jälkeen päin olen ajatellut, että hänen äitinsä oli mitä todennäköisimmin selviytynyt keskitysleiriltä, sillä hänen terveytensä oli heikko. Hän oli hyvin hauras ihminen, ja heillä oli aina hämärää sisällä, sillä ikkunoissa oli valoverhot edessä. Ineke, Peter ja Tibi järjestivät minulle läksiäiset Ineken "kotona": söimme hyvin, lähetimme muutaman raketin ilmaan ja itkettiin aika lailla. Ineke sai talvivaatteeni säilytettävksi ja sovimme, että kun palaan, lennän Peterin kodin kautta Miamiin.

Helsingissä vastassa olivat veljeni Ville ja hänen tyttöystävänsä Heli. Olin melkein järkyttynyt, kun eivät vanhempani. Minulla on tunne, että olisin ollut koko kotimatkan auton takapenkillä pitkälläni ja vain itkenyt. Itkin tietysti väsymyksestä mutta myös kauheasti kalvavasta koti-ikävästä. Vanhempani tulivat kotiin vasta jonkun ajan kuluttua meidän tulostamme. Äitini muisti kuinka olin suorastaan huutanut tai pikemminkin mörissyt "äiti, äiti" kun juoksin hänen syliinsä. Minä taas muistan sen, kuinka vanhempani olivat mielestäni vanhentuneet niin paljon.

Turuset lensivät Suomeen omia aikojaan, mutta lupasimme olla yhteydessä vastakin. Kesällä kävin Helsingissä Pan Amin osoittamalla lääkäriasemalla terveystarkastuksessa, jossa ei löytynyt mitään moitteen sijaa. Samalla käynnillä Anna-lehden toimittaja pysäytti minut Kolmen sepän patsaalla, otettiin kuva ja se julkaistiin lehdessä. Kesällä pääsin toiveitteni mukaisesti "ikävystymään Imatran toimettomuuteen" ja olin uimaopettajana Imatrankosken uimalassa. Siellä yksi entisistä kaukaisemmista koulukavereistani kertoi opiskelevansa Turun Kieli-Instituutissa ja millaista siellä on. Lähetin paperit Turkuun kertomatta kenellekään. Hakijoita oli monta sataa, tuhatkin kenties, en muista tarkasti, mutta  karsinnan jälkeen vain 12 hyväksyttiin. Olin yksi onnekkaista. Kirjoitin kirjeen Pan Amille ja kerroin, että perhesyistä johtuen en tule Miamiin lentoemäntäkursseille. Isäni oli päätöksestä vahvasti eri meltä, mutta äiti ymmärsi. Vielä vuosikymmenten jälkeen hän sanoi, etten olisi ollut onnellinen Amerikassa. Niin aloitin syksyllä opiskelut Turussa, eivätkä Amerikan pojat enää soittaneet outoihin aikoihin aamuyöstä.

 

sunnuntai, 14. kesäkuu 2015

Etsin itseäni Amerikassa

25.7.1965 täytin 20 vuotta. Silloiselta poikaystävältä Rickiltä sain bikinien lisäksi syntymäpäivälahjaksi puhelun kotiin. Sen tilaaminen kesti ällistyttävän lyhyen aikaa, vain kymmenisen minuuttia. Puhelusta veloitettiin yhdeksän dollaria ensimmäiseltä kolmelta minuutilta, seuraavilta kolme. Puhuin 5-6 minuuttia ja ne olivat "parhaimmat ja surullisimmat hetkeni" toistaiseksi. Olin pari seuraavaa päivää allapäin ja tästä viisastuneena en halunnut soittaa kotiin edes jouluna, kun en halunnut pahoittaa mieltäni. Minulle sopivat kirjeet.

Kirjeitä kirjoitin ahkerasti ja sain niitä melkein joka päivä. Kotiin tietysti kirjoitin samoin kuin veljelleni, ystävilleni Tarjalle, Liivalle, Reiskalle, Tommille, Raijalle, Pusikselle, Pamelalle, Ruokosille, käsityönope Rantalalle (joka loihti ihania vaatteita minulle), Niemen Liisalle (hän oli AFS-stipendiaattina Los Angelesissa ja meidät yhdisti uusi kotimaa) ym. "Täällä ollessani olen havainnut, kuinka ihania ystäviä minulla on. Kunpa etäisyys ei tekisi haittaa." Ja myöhemmin, kun jo pohdin mahdollista kotiinpaluutani, ahdistuin ystävieni kihlauksista. "Ei ole enää ketään, jonka kanssa mennä esim. tanssimaan. Olen ihan yksin, jos tulen. Tuntuu siltä, että kukaan ei välitä minusta - tietysti sinä ja Pekkis mutta siinä kaikki. En varmasti koskaan tapaa edes Sitä Oikeaa, jota olen katsellut monta vuotta. Minä vain kierrän maailmaa, muutan vain muotoa lihavammasta laihemmaksi ja siinä kaikki".

Kesän aikana tuli ajankohtaiseksi syksy ja opiskelu. Bryanit olivat jo luvanneet tarvittaessa auttaa pääsemään sisälle yliopistoon. Samoin lupasi jenkkien uimahyppyvalmentaja, legendaarinen Hobie Billingsley. Hänet taas tunsin siitä syystä, kun poikaystäväni Rick Gilbert kuului USA:n uimahyppääjien olympiavalmennettaviin - siis hän, jonka tapasin Bloomingtonin Country Clubilla, missä hän oli uimavalvojana. Googlaamalla selvisi, että tämä Rick oli Yhdysvaltojen paras uimahyppääjä vuonna 1968, olympialaisissa hän ei pärjännyt - en tiedä, osallistuikokaan. Rickin kanssa kävin Chicagossa ja siellä sain pitää kädessäni kultaista olympiamitalia, jonka joku hänen kavereistaan oli voittanut, nimeä en jaksa muistaa. (Joko Kenny Sitzberger tai Mark Lenzi, sillä he molemmat saivat olympiakultaa ja olivat Hobien valmennettavia.)  Playboy Clubillakin kävimme ja sain muistoksi hopeisen bunny-rannekorun. Hobie Billingsleystä tuli niin kunnioitettu mies USA:n urheilumaailmassa, että hän sai vannoa olympiavalan Atlantassa vuonna 1996.    Heidän suuressa talossaan vietin useammankin illan lattialla istuen, sillä sinne suuntasivat Billinsleyn valmennettavat tyttö- ja poikaystävinneen.  He itse kävivät ulkona tuskin koskaan, mutta ovet olivat aina auki kaikille.

10.8.1965 sain postitse ilmoituksen, että minut oli hyväksytty Indianan yliopistoon. Opiskelun kalleutta surin varsinkin, kun ulkomaalaisena out-of-state -opiskelijana joutuisin maksamaan kalleimman mukaan eli 27 dollaria per aine per kuukausi. Ja minimissään pitäisi ottaa 12 viikkotuntia, joista physical education olisi pakollinen. Mr. B kertoi kyllä, että voisin harkita ottavani tunteja ilman credittiä eli kävisin luennoilla ja saisin saman opetuksen mutta en tenttisi, ja näin ollen säästäisin hyvän summan. Päädyin ottamaan pakollisen liikunnan lsäksi Freshman Literature, Art Appreciation, Introduction to Psychology ja Introduction to Physical Geography. Kotiväkeni ihmetellessä ainevalintojani kerroin, kuinka yliopisto on jaettu moneen eri kouluun eli collegeen. esim. laki, lääketiede, liiketalous, kasvatus, musiikki jne. Eri collegeissa on eri vaatimukset, mutta "neljän vuoden opiskelu on pääasiassa minimi tuntimäärän (127) suorittamiseksi. Ja sitten siellä on lisävaatimuksia, on oltava määrätty määrä tunteja ja tietoa monelta alueelta. Minä esim. luen joskus historiaa, englantilaista kirjallisuutta, kemiaa, bioskaa, sosiologiaa, musiikkia ym."

Koulun alkua odotin kovasti, sillä toivoin sen tuovan muutoksen elämääni. Halusin tavata ikäisiäni, "oikein keskustella ja saada ystäviä. Nyt on ollut niin hiljaista, tanssimassakin olen käynyt kokonaista kaksi kertaa, elokuvissa kyllä useammin". Kesän kohokohta näyttäisi olleen neljän tytön (miksi ihmeessä vinguin ystävien puutetta!) kanssa tekemäni muutaman päivän pituinen matka läheiseen Monticellon kaupunkiin Shafer-järven rannalle. Siellä oli oikea lomailijan paratiisi: pikku majoja vieri vieressä, pienoinen tivoli, tanssia joka ilta ja kaksi kertaa päivässä ilmainen vesishow. Tätä Indiana Beachiä kutsuttiin keski-Lännen Rivieraksi. Tällä matkalla pääsin vihdoin tanssimaan! "Ei kuulunut tangon tangoa, vaan tanssittiin jerk. frog, freddy joissa pääasiana on rytmi." Siellä tapasin Garyn, "ihanan musiikkia opiskelevan pojan. Hän on samanlainen kuin minä ja tuntui heti siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo kauan aikaa." Ainoa ongelmani näytti olleen suhteeni naispuolisiin ystäviini: "Olen jotenkin vaikea tapaus, kun en osaa olla samanlainen tyttöjen kanssa täällä kuin Suomessa. Nuo tytöt ovat hyviä ystäviä keskenään, enkä minä tahtonut tunkea itseäni liikaa."

Bryanit asettivat minulle kotiintuloajaksi kello 01.00. "Täällä alle 21-vuotiaitten yliopisto-opiskelijoiden on oltava kotona klo 11.00 muulloin paitsi perjantaisin, lauantaisin ja muistaakseni sunnuntaisin. Perjantai on suurin huvi-ilta. Silloin on kaupungissa vilskettä, sillä kaupat ovat auki 9:ään." Kurista keskustellessamme sanoin olleeni vaikea nuori ja siihen mrs. B, että "oi Eiva (näin lausuivat nimeni), tuo teki sinut inhimilliseksi, sillä olet melkein täydellinen!  Kuulkaas tuota, ei ole kasvatus mennyt hukkaan, kun vain kiitetään."

Yliopiston campus oli kaunis: vanhoja kauniita arvokkaan näköisiä kivitaloja, puistokäytäviä suurine lehtipuineen, avaruutta ja tilaa. Tunsin itseni kovin pieneksi, ihan jyväseksi vain, "enkä edusta älymystöä".  Henkilökortinkin, ID-kortin sain, ja siinä on "kaunis kuva minusta ja numeroni. Opiskelijat ovat pääasiassa numeroita, minä olen 999-99-8126 ja myös 57-117. Englannissa meitä opiskelijoita oli kurssillani vain 15, psykologiassa 500, ja meidät istutettiin aakkosjrjestyksessä saliin, koot olivat aika takana. "Englannin opettaja, rouva vai lieneekö professori, on nuori ja tuntuu olevan kovin tarkka. Jos on viisi virhettä (esim. pilkutus, kielioppi), tulee ilman muuta F eli failure/epäonnistuminen. Tiistaiksi on oltava kaksi esseetä ja silloin on myös yritettävä koota kasaan 300-400 sanan tarina 45 minuutissa. En vielä osaa sanoa, miltä tuntuu. Kieli ja aivot tulevat olemaan solmussa viimeistään lokakuun 5. päivänä, jolloin on psykan tentti."

Lokakuun puolivälissä vasta englannin opettajani sai selville, että olen ulkomaalainen, kun ei ole ollut liikoja virheitä, enkä puhunut tunnilla liikoja. Syynä oli eräs outline - en ollut ikinä kuullut moista sana - jota en ollut osannut tehdä oikein ja hän halusi jutella. Kaikki opettajat olivat mielestäni avuliaita kaikille ja jollain tavalla tasollamme, vaikka raja olikin selvä. En muuten pärjännyt yhtään huonommin kuin amerikkalaiset, joista moni oli jo saanut esseestään F:n. Tätä mrs. Pietziä pidettiin eritäin vaativana - yksityishenkilönä hän oli "kiva, nuori ja sieväkin vielä".

Psykassa luin älykkyydestä ja persoonallisuudesta. Kerroin oppimastani kotiin: " Tiedätkös, että valkeat ovat älykkyysosamäärältään neekereitä (silloin vielä sanottiin näin) hieman korkeammalla. Se on tosiasia, ei olettamus, kuten ennen luulin. Mutta samalla heidän älynsä kasvaa 20 prosentilla, jos muuttavat etelästä pohjoiseen. Euroopassa ovat skotit ja englantilaiset älykkäimpiä, sitten skandinaavit ja saksalaiset, alapuolella iltalialaiset, espanjalaiset jne. Yhdestä viittauksesta en pidä: tutorini sanoi skandinaavien muistuttavan afrikkalaisia. En sitten tiedä missä mielessä."

Opinnot sujuivat ihmeen hienosti. Psykologian tentistä sain B:n eli toiseksi parhaan arvosanan ja englannin esseestä "Kuinka tiedän että elän" C+. Esseen loppuun oli kirjoitettu, että tekniikkasi on hyvä, mutta hyppelet asiasta. Eikä taaskaan ollut yhtään kielioppi- eikä sanavirhettä, vaikka essee oli ollut neljän arkin mittainen. Runous oli ollut hyvä tehokeino, olin käntänyt "huvikseni" kaksi suomalaista runoa.

Pakolliseksi liikuntamuodoksi olin valinnut modernin tanssin, enkä todella tiedä miksi. Aluksi ilmeisesti pidin siitä, mutta kun siirryimme luovaan vaiheeseen, improvisaatioon, aloin voida huonommin. Koin että minulta puuttui amerikkalaisten itseluottamus ja rohkeus enkä myöskään ollut tanssillisesti luova. "Tänään oli eka kertaa yritettävä itse tanssia musiikin mukaan. Ei sujunut minulta, sillä tunsin itseni kovin vaivautuneeksi ja avuttomaksi."

Edistystä miesrintamalla alkoi pitkin syksyä tapahtua: Rick heivattu, kun oli liian vakavissaan - kun tämä kesällä tapaamani Gary Ball State -yliopistosta kutsui suuriin Homecoming-tanssiaisiin (2.10.65). "Hän tulee hakemaan minut noin neljän tunnin ajomatkan päästä! Ja tuo taas takaisin sunnuntaina. Yövyn tyttöjen asuntolassa erään hänen hyvän ystävänsä luona. Ajatteles, saan pukea päälle sen ihanan vaaleansinisen unelman, koska cocktail-asua vaaditaan."  Kirjoitin jopa, että "nyt alkaa olla puute viikonlopun päivistä, kun on kysyjiä enemmän. Kuunteles, siis perjantaina olin yhden Bobin kanssa kuuntelemassa Dave Brubeckia, lauantaina iltapäivällä elokuvissa Davidin kanssa, illalla babysittaamassa mutta yksi Irwin tuli kylään ja Don olisi halunnut myös mennä kanssani ulos, muta soitti liian myöhään!"  Kirjoitin myös, kuinka minusta tyttö oli siellä eri asemassa kuin Suomessa. Ei siellä haettu kotoa ja "aina sai olla antamassa rahojaan kun mentiin jonnekin, mikä on mielestäni oikea tapa i alla fall, mutta jota en aio yrittää täällä. Auton ovia ollaan myös aina aukomassa, kaikki pikku asioita mutta kuinka mukavia!"

Garyn kanssa näin elämäni ensimmäisen amerikkalaisen jalkapallo-ottelun. Pelin kuvaus on hauska: "Aloituksissa molemmat joukkueet ovat jonossa vastakkain kontallaan, pallo tikun nenässä keskellä. Ja siitä jomman kumman joukkueen pelaaja potkaisi sen kauas - ja miehet heti kasassa perässä. Tarkoituksena oli kuljettaa pallo kädessä mahdollisimman kauas kohti vastapelaajien maalia.Tästä laskettiin sitten pisteet jollain lailla. Suurimman osan aikaa pelaajat olivat kuitenkin kasassa pallon päällä."

Myöhemmin syksyllä Gary vielä kutsui minut veljensä häihin. Ja tuli taas hakemaan ja toi takaisin. Häät olivat pettymys, kun siellä ei ollutkaan tanssia eikä oikein häävastaanottoakaan. Mutta tapasin hänen vanhempansa ja sisaruksensa, joiden kanssa  viihdyin oikein hyvin.

Yliopiston auditoriumissa oli paljon kulttuuria. Näin mm. ranskalaisen pantomiimitaiteilijan Marcel Marceaun, kuulin David Oistrachin johtamaa Moskovann filharmonista orkesteria, Broadway-laulaja Robert Gouleta, viihdetaiteilija Jack Jonesia, näin Tanskan kuninkaallisen baletin esiintyvän, näin Bob Hopen ja Dusty Springfieldin sekä elämäni ensimmäisen baletin joka oli Pähkinänsärkijä, kuuntelin Mamasia ja Papasia, mutta yhtä en kuullut, YL:ää jonka tiesin olevan konserttikiertueella Yhdysvalloissa. Olin jopa pyytänyt Jackia seuraamaan, tulisivatko he esiintymään Indianapolisiin. Eivät tulleet. Lähin paikka Minneapolis oli noin 500 mailin päässä eli aivan liian kaukana.

Vaatteeni saivat jatkuvasti kehuja. FinnFlareja ja mareja minulla taisi olla jo tullessa ja äiti lähetti lisää, kun jäin jenkkeihin vielä toiseksi vuodeksi. Hän myös neuloi ja virkkasi monta eriväristä jakkua ja hametta, ja ne muistan sillä ne olivat tosi kauniita. IYL:n käsityönopettaja Rantala myös teki minulle vaatteita. Kerrankin kun menin ulos samettipuvussani kera uuden savupiippukauluksen, turkoosikorut sormissa, rinnassa ja korvissa, sanoi mrs. B ettei ollut nähnyt minua yhtä kauniina aiemmin. Juuri tuona iltana heillä oli visiitillä yksi maailman parhaimmista (näin kirjoitin) röntgenlääkäreistä, tri Wilson vaimoineen, joille esittäydyin tässä tällingissä. Ja shown jälkeen mentiin kavaljeerin fraternityyn tansseihin, minne oli tilatu orkesteri Chicagosta asti. Eikä nytkään tanssittu hitaita!

Erittäin hyvin muistan Grannyltä saamani vaalean beigen nahkajakun, se oli kuin säämiskää ja istui kuin valettu. Granny, mrs. B:n äiti oli kuullut, että olen käynyt kaupoissa katsomassa nahkajakkuja. Hän taas tunsi, että hänen uusi jakkunsa oli liian nuorekas hänelle, juuri 60 vuotta täyttäneelle. Niin minä sain sen joululahjaksi with love.

Joulukuun 6.pnä 1965 sain kutsun professori Ahokkaan cocktail-partyyn. Menin sinne suomea opiskelevan Steven kanssa. Pettymyksekseni siellä oli vain vanhoja ihmisiä. Tunsin itseni ihan lapseksi, vaikka päälläni oli oman äidin tekemä asu: sininen neulehame, valkea pikku pusero ja  jakku. Ja mikä kamalinta, professori  luuli, että kotikieleni on ruotsi kun kangersin suomea niin. "Mutta kieli ei taipunut, ei juossut aivo på finska, niinpä puhuin englantia!"  (Englantiani oli jo aiemmin kehunut oma dean/opinto-ohjaaja. Hänen mielestään minulla ei ollut kielivaikeuksia ollenkaan.) Vieraita oli noin 50 ja juomia sekoitti "neekerimies, kuten tapana on". Tapasin siellä kivan nuoren parin: vaimo oli tullut Suomesta noin vuoden vanhana ja luki suomea, mies oli insinööri. Vaimolla oli sukuakin Imatralla, Hackman-nimisiä mutta ei Pulpilta. Heillä syötiin suomalaisia ruokia kuten riisi- ja marjapuuroa sekä torttuja.

Joulun vietimme kotona, mutta 27.12.1965 lensi koko perhe pikkuista Burr-poikaa lukuun ottamatta Miamiin ja ensimmäisessä luokassa vielä! Floridan auringosta kirjoitin ja kerroin joulustamme ja siitä, kuinka minulta puuttui kaikki mitä olisin tarvinnut: "vanhemmat, Ville-veli, koti, lumi, joulukirkko, jouluvalot lumisateessa illan hämärtyessä." Kirjoitin myös, kuinka elämäni on kuin satua ja että toisinaan tuntuu siltä kuin olisin vain sivustakatsoja seuratessani puuhailujani ."Kyllä olen nähnyt maailmaa laajalti, ihan huikaisee kun ajattelen. Kaikki kiitos siitä rakkaille vanhemmilleni, jotka ovat antaneet kaikkensa lapsilleen, jotta heillä olisi hyvä." Floridasta kirjoitin itse asiassa aika sekavan kirjeen, josta luulen vanhempieni huolestuneen. Olin ollut jo jonkin aikaa melkein huolesta sekaisin ajatellessani, mitä haluaisin tehdä ja miksi tulla. Jäisinkö Amerikkaan, minne Bryanit pyysivät jäämään luokseen vai lentäisinkö kotiin. Saarikoskea siteerasin "Ja me ollaan tilapäisiä täällä..."

"En todella tiedä, onko Ebeneser oikea paikka minulle. Kielet tietysti viehättävät, varsinkin englanti, mutta se latinan a taitaa olla hankala este voitettavaksi. Milloin alkais opiskelu Ebessä, yliopistossa, sairaanhoitokoulussa? Helsinkiin kyllä tahdon, sillä siellä ovat kaikki tutut ja rakkaat Pekkiksestä alkaen. Olen tullut hassuksi, kun lentoemännäksikin haluaisin, vaikka se ei ole ura, jos aikoo saada aviomiehen hamassa vanhuudessa  jos ollenkaan."  Ja toisaalta "en tiedä kuinka minun käy, mutta melkein rakastan tätä elinympäristöäni ja ihmisiä. Olen kovin kiitollinen, kun sain tulla vaikka tämä onneni koetteleekin raskaasti mamin rahapussia  ja ajatusmaailmaa."

Helmikuussa olin taas tasapainoinen ja onnellinen. Tunsin olevani ihan oma itseni englanniksi ja olin saanut paljon uusia ystäviä, tyttöystäviäkin, Kathyn ja Emman. "Poikia olen tavannut satamäärin. Nyt on kolme kivaa: Denny eli Dennis Rossel - hän on vaalea ja pelaa jalkapalloa ja lukee businessta; sitten on Rich eli Sturzy eli Richard Stutz joka on tummahko, myös business-lukija ja kolmanneksi kivoin on John Weiser. Se siitä, ei miehistä kannata enempää puhua!"  Painokin oli takaisin normaalissa 50-51 kilossa, joten "muotokin on suht hyvä eikä opinnoistakaan ole liikoja harmaita hiuksia tullut. Ja olo Bryanien luona senkun vain paranee! Hyvä on olla, vaikka kaukana asunkin."

29.3.1966 jysäytin pommin. "Muistathan, kuinka viime kirjeessä kerroin pojasta Richard? En ole vielä koskaan tuntenut samoin ketään toista kohtaan, vaikka olen tavannut melko monia miehenpuolikkaita elämäni varrella. Eikä tuo tunne ole yksin kevään syytä - se on vain kasvanut ja kasvaa koko ajan. Olette ehkä entistäkin lähempänä sydäntäni ja ajatuksiani välimatkan tähden. En tahtoisi tuottaa edes pienen pientä surua, mutta pelkään, että nyt murran mamin sydämen. Tahtoisin näes jäädä tänne USAan ainakin ensi vuodeksi saadakseni olla Richin lähellä. Ja jatkaa opintojani toden teolla hänen tähtensä. Me olemme puhuneet tästä kauheasti ja olemma varmoja tunteittemme kestävyydestä. Tämä ei ole haihattelua, sillä sisälläni on rauha ollessani hänen kanssan. En tahdo olla itsekäs, kun näin kirjoitan, mutta tunnen sisälläni, että olen löytänyt sellaisen miehen, jota niin kauan olen etsinyt. Ehkä tämä tapani elää on väärä, mutta se on sopivin minulle, jota tunteet hallitsevat. Tulin tänne Jackin tähden, joka ei ollut mitään. Mutta en pettynyt, sillä Amerikka on ollut niin hyvä minulle. Toivon sydämeni pohjasta, että annatte luvan ja siunauksen päätökselleni. Vaikka olettekin jo laittaneet huoneeni kuntoon, kauniiksi, tuloani varten. Vaikka mami-pieni olit valmis itkemään ääneen, kun lähdin kotoa kesäkuun 5. pnä 1965. Vaikka olit odottanut  niin paljon. Ja vaikka itse tunnen juuri samoin."

 

 

 

sunnuntai, 3. toukokuu 2015

Amerikan ihmemaassa

Aika pian lakin saatuani lensin Amerikkaan. Muistan, että lensin Loftleidirilla - se oli ehdottomasti halvin yhteys tuolloin - ja oli kaksi lyhyttä pysähdystä: ensimmäinen Oslossa ja toinen Reykjavikissa, missä pääsimme koneesta ulos. Islannista lähetin ensimmäiseksi kortin kotiin. New Yorkissa satoi juuri silloin, kun piti siirtyä koneesta terminaaliin. Silloin ei vielä ollut tuubeja, vaan me jouduimme kävelemään (tässä tapauksessa juoksemaan) ja kastumaan. Muistan, kuinka ensi töikseni kiiruhdin naistenhuoneeseen siistiytymään ja kuinka siellä yritin kuivata sekä hiuksiani että vaatteitani sähköisen käsikuivaajan alla. Erityisen pahoillani olin, kun äitini virkkaama Chanel-tyylinen jakkupukuni kastui.

Tämä terminaali ei ollut mikä tahansa, kuten opin tietämään vasta vuosien kuluttua. Se oli suomalaisen Eero Saarisen suunnittelema siipensä levittänyttä lintua muistuttava TWA-lentoterminaali JFK:n kansainvälisellä lentokentällä. Syyskuussa 2013 sen yhteyteen suunniteltiin luksushotellia, mutta hanke kariutui. - Minulla  oli jonkun aikaa suomalainen ikäiseni tyttö seurana kentällä, jatkolentoja odottelimme molemmat. Tämä Kirsti oli menossa setänsä luokse pariksi kuukaudeksi. Setä oli professorina Columbuksen yliopistossa ja poti kuulemma kauheaa koti-ikävää, mutta ei voinut jättää professuuria "rahallisen edun tähden", lisäksi hänellä oli viisi täysin amerikkalaistunutta tytärtä.

Ensimmäisessä kirjeessäni kotiin ei ole päivömäärää, vai teksti "kesäkuu 1965, 1. kirje". Kerroin, kuinka matkani oli kestänyt 16 tuntia ja olin myöhästynyt Indianapolisin jatkolennolta. Jälleen osasin olla näppärä, kuten olin ollut vielä nuorempana ollessani menossa laivalla Englantiin, ja soittaa vastaani tulevalle Jackille että tulenkin toisella lennolla. Koska turistiluokassa ei ollut tilaa, ostin itselleni paikan ensimmäiseen luokkaan. Se maksoi kokonaista kymmenen dollaria lisää, mikä siihen aikaan oli ainakin minun budjettiini nähden paljon. "Olisi ollut mahdollisuus katsoa jopa elokuvia! Cocktaileja ja pieniä voileipiä vain tarjoiltiin." Jack oli siis vastassa eikä minusta tuntunut miltään! Hän toi minut uuteen kotikaupunkiini Bloomingtoniin, pientaloalueelle missä kaikki talot olivat isoja. Jo lentokoneesta olin huomannut, että Amerikassa on paljon omakotitaloja - ja minä kun olin luullut, että siellä on kerrostaloja.

Kotiin kerroin, kuinka kaikki on erilaista, ihmiset ja luontokin. Pukeutuminen on valtavan vapaata ja kirjavaa. New Yorkin lentoasemallakin ihmiset kulkivat "bermuda-shortseissaan, kesämekoissa, jameksissa tai hienoina kukkahattuineen, koruineen, pukuineen. Ei ole kauniita vaatteita eikä makua pukeutua, ainakaan yleisesti ottaen."

Bryanien talo oli suuri ja mielestäni sokkeloinen. Minä sain oman huoneen yläkerrasta, toisessa yläkerran huoneessa nukkuivat pikku tytöt, Sudie (noin viisi vuotta) ja Patty (noin kuusi). Ikkunastani avautui melkein suomalainen maisema, paljon isoja tuuheita puita, nurmikkoa, kukkia, tietä. "Erona vain se, että puut ovat erilaisia, nurmikkokin hyvin sileä ja tasainen sekä katu asfaltoitu. Täällä on poikkeuksetta kaikki kadut ja tiet kestopäällysteisiä, samoin ihmisten pihat ja käytävät." Minulla on huoneessani kirjoituspöytä, sänky, hyllykkö, vaatelipasto ja -komero, iso peili ja yöpöytä.

Perheessä oli siis isä Bud Bryan, joka oli grynderi ja rakennuttanut paljon Bloomingtonissa, kauniissa yliopistokaupungissa. Juuri kesällä 1965 hän oli aloittamassa rakentaa suurta Ellis Square -ostos- ja asutuskeskusta, mistä paikasllislehdessä kovasti kirjoitettiin. Rakennustyöt alkaisivat heti, kun puolet tiloista olisi myyty.  Äiti Nancy oli kotirouva, mutta hän kävi säännöllisesti sairaalassa tekemässä vapaaehtoistyötä ainakin kerran viikossa. Hän myös auttoi tarvittaessa miehensä yrityksessä. Tyttöjen lisäksi oli kaksi poikaa, pian 11 vuotta täyttävä Parky (Parker) ja 2-vuotias Burr (Burritt).

Isä ajoi työhönsä isolla Chevrolet 98:lla, mikä oli "oikea loistoauto. Siinä on ihana kangassisustus, ilmastointilaitteet ja sellaiset ikkunat sivuilla (yhtenäiset), jotka ovat alhaalla melkein koko ajan." Rouva B:n auto oli punainen Volkkari, jota hän lupasi opettaa minua ajamaan. Kyllä hän yrittikin, mutta kun hermostuksissani sekoilin automaattivaihteisen auton kanssa - ei kytkintä vaan kaasupoljin! - ja törmäsin ostoskeskuksen parkkipaikalla toiseen autoon, loppuivat ajotuntini siihen. Ja se oli hyvä, sillä pitkän päälle pääsin paljon vähemmällä.

Henkilökuntaakin oli. Kerran viikossa Mr. Bell tuli ajamaan nurmikon ja hoitamaan puut, pensaat ja kukat. "Mister on liian kiireinen mies, ei ole aikaa kodin kunnossapitoon. Hän lähtee toimistoonsa  noin klo 8.00, en näe häntä koskaan aamuisin. Sitten hän tulee kotiin useimmiten vasta kuudelta. Tällöin hän vetäytyy hetkeksi makuuhuoneeseen lehden ja cocktailin (useimmiten gin tonic, joka kuulemma oli vuosien mittaan tullut aina vain tuhdimmiksi) kanssa. Hyvin usein heillä on joku tuttu tähän aikaan käväisemässä. Lapset eivät siis näe häntä turhan usein."  Oli myös Rebecca eli Becca, iso musta hyväntuulinen nainen kuin suoraan Tuulen viemästä. Becca tuli monena päivänä viikossa hoitamaan talon siivouksen ja pyykit (dry cleaning -auto nouti ja toi pesetettävät vaatteet), teki hän ruokaakin meille, lapsille ja minulle.

Nancy Bryanin vanhemmat asuivat lähellä omassa talossaan, herra tukevahko sikaria polttava herrasmies ja rouva laiha savukkeita solkenaan polttava oman arvonsa tunteva vanhempi naishenkilö. Mukavia molemmat.

Heti ensimmäisenä päivänä jouduin töihin, hoitamaan lapsia. sillä Nancy-rouva meni hoitamaan miehensä firman kirjanpitoa, koska varsinainen oli sairaslomalla. Pelkäsin, kuinka selviydyn, eikä ihme sillä olihan kaikki uutta ja erilaista! Lapset onneksi olivat alusta alkaen mukavia ja neuvoivat kaikessa. Tein tyypillisen jenkkilounaan, joka oli "jännä: kaksi leipäpalaa päällekkäin ja välissä esim. tomaattia, salaattia, lihaa ja majoneesia, ei voita. Tämä voileipä plus maito ja suklaa muodostivat siis lounaan."  Koska vietin lasten kanssa lähes kaikki päivät tuona kesänä, opin nopeasti ainakin  ymmärtämään amerikanenglantia. Myöhemmin, kun olin muutaman tunnin viikossa töissä yliopiston kirjakaupassa, minun lultiin olevan Kaliforniasta. Siihen kyllä taisi aksenttia enemmän vaikuttaa rusketukseni ja auringon polttamat vaaleat hiukseni.

Päivällinen syötiin illalla kuuden seitsemän aikaan. "Meillä on aina hurjan hyvää ruokaa, ihan sunnuntai-sellaista. Pihviä ainakin kerran viikossa, se on jokaisen herkkua. Ihanaa raakana! Sitten on kanaa usein, ranskalaisia perunoita, maissia ja makaronia ihastuttavan maustekastikkeen kera ja aina salaattia, salaattiastia on erikseen jokaiselle."  Ei siis ihme, että elokuuhun mennessä olin lihonut viisi kiloa, eikä niistä niin vain ollut helppo päästä eroon kun elin ihanien lihapatojen ja herkkujen äärellä. Ruuan säilytykseen talossa oli kolme jääkaappia ja monta komeroa. Jääkaapissa oli "kiva automaatti, mikä valmistaa jääpaloja. Ei ole erillistä astiaa kuten meillä, vaan ne tippuvat yksitellen omaan lokeroonsa."

Minulla oli suuri huoli, kun en osannut tehdä ruokaa (huom. kotitalous 10) ja minulta toivottiin suomalaista päivällistä, mitä en kyllä muista ikinä tarjonneeni. Enkä tainnut tehdä muitakaan eksoottisia Suomi-ruokia, vaikka kirjeissäni pyysin ohjeita ainakin ihan tavallisesta kakkupohjasta, kääretortusta, piimäkakusta, pipareista ja pullataikinasta. Itse kerroin äidille, kuinka hän voisi tehdä uuniperunoita tai paistaa vihreistä tomaateista eräänlaisia sipsejä. Minä tyydyin lämmittämään uunissa joko mrs. B:n tai Rebeccan valmistamia ruokia, vaikka aluksi siinäkin oli opettelemista, kun se uuni oli niin super-hyper moderni.

Kesäpäivät menivät suunnilleen näin: "Aamulla herään tavallisesti noin kahdeksalta ja valmistan aamiaisen lapsille, sillä mrs. B on juuri lähdössä työhön, kun tulen alas. Sitten samalla puen lapset ja kuuntelen kuka lähtee minnekin. Seuraavaksi on astioitten ja yleensä keittiön kunnostaminen. Burr sotkee kyllä heti kaiken siivoukseni! Jos on kaunis ilma, vie mrs. B meidät kaikki Country Clubille uimaan - Parky pelaa siellä golfia aamusta iltaan. On ihana, laaja, vihreä nurmikko ympärillä ja uima-allas ja aurinko. Siellä syömme lounasleivät ja palaamme kotiin n. 13.30, jos Rebecca ei ole täällä. Silloin on näes päiväunien aika. Mutta jos tuo kiva värillinen Becca on tulossa, palaamme vasta neljän maissa. Vietän siis suurimman osan aikaani ulkona auringossa, mikä on ihastuttavaa. Iltaisin menen ulos - huom. vain silloin, kun Bryanit ovat kotona. Ja Rick tulee mua hakemaan täältä kotoa. Lähden vasta n. 19.30-20.00 riippuen kaikenlaisista seikoista, sillä usein ruokin Burrin ja kylvetän hänet ennen lähtöäni. On siis pienoinen kiire kaiken aikaa. Jos taas en mene ulos, katan pöydän ja syön perheen kanssa ruokahuoneessa. Sitten heittelen astiat koneeseen ja haihdun huoneeseeni toivoen saavani olla yksin omassa maailmassani."

Äitini oli kysellyt kodin sisustuksesta, jonka sanoin poikkeavan meikäläisestä. Tapetit eivät mielestäni olleet yhtä hillittyjä kuin Suomessa, mutta eivät myöskään englantilaisen rihkamaisia. Ikkunaluukut ulkona ja sisällä, seinillä lautasia ja maalauksia. Bryanien koti oli kaunis vanhoine antiikkisine huonekaluineen, rouva harrasti harrasti antiikin metsästystä. Heidän makuuhuoneensa punaista kokolattiamattoa kehuin ja ilmastointia ihastelin. Lamppuja kerroin olevan vähän joka puolella. Pohjakerroksen lasten leluhuone sähköautoineen oli myös ihmetykseni kohde.

Lasten syntymäpäväkutsut olivat siellä tuolloin jo samanlaisia kuin meillä nyt, eli lähetetään kutsukortti kellonaikoineen. Parkyn 11-vuotissynttärit pidettiin - ei Mäkkärillä - vaan hienosti Country Clubilla, missä pojat söivät, uivat ja pelasivat golfia.

Vaikka hoidin lapsia aamusta iltaan, tunsin että minusta pidettiin. Jopa Country Clubin hienot rouvat olivat kehuneet, kuinka kivasti olen ollut lasten kanssa. Yhtä asiaa en meinannut jaksaa eli sitä, etten voinut olla täysin oma itseni, kun en "osaa puhua kivoja. Niinpä nämä luulevat, että olen hiljainen tyttö. Vaan en ole, enkä tahdo olla! Toivon, että joskus opin puhumaan kangertelematta. Hymyä on kyllä kiitetty, joten olkaa tyytyväisiä!" 

Oli suorastaan ihme, että Bryanit olivat suostuneet ottamaan minut ns. student girliksi eli au pairiksi. Heillä oli ollut ikäiseni japanitar, mutta siitä ei kuulemma tullut yhtään mitään. Tyttö ei osannut englantia eivätkä he saaneet selvää hänen puheestaan. Jack oli löytänyt yliopistolta Bryanien ilmoituksen, missä he etsivät student girliä hoitamaan lapsiaan, palkaksi tämä saisi huoneen ja ylläpidon ja voisi käydä yliopistossakin joillakin tunneilla. Jack onnistui "myymään" minut kertomalla, että olen hänen suomalainen kihlattunsa.

 Mr. B sanoi pian tultuani, että hänellä on nyt iso perhe, ja vanhin tytär on Eeva. Rouva B kirjoitti äidilleni kauniin kirjeen jo kesäkuun 29. päivänä ja kiitti, kun saavat pitää minut luonaan koko tulevan vuoden. Ainoa ongelmani kuulemma oli tottuminen kosteaan kuumuuteen (totta, kesti kauan). "She is such a sweet, pleasant little girl. All of our family and friends adore her. She is simply marvellous with the children and _so_ dependable." Jo ennen tätä kirjettä menimme koko perhe miinus pikku Burr päivälliselle Country Clubille. Burrille hankittiin lapsenvahti, jotta minä pääsisin mukaan. Ja minulle tilattiin ruuan kanssa viiniä. Kotona muistan aina silloin tällöin saaneeni illalla creme de mentheä jäämurskan kera, mutta en herran ja rouvan harrastamia gin toniceja.

12.6. menin ensi kertaa  kävellen ostarille, minne oli yhtä pitkä matka kuin meiltä Vuoksenniskalle. Bussit kulkivat äärimmäisen harvoin, Rebecca lupasi opettaa niissä kulkemisen. Häneltä kuulin, että yksi matka maksaa 20 centtiä. Ostoskeskus oli ihmeellinen: "hela hoito on yksi suuri 1-kerroksinen rakennus, jossa on erilaisia kauppoja. Sieltä saa mitä vain." Paitsi ei veljeni himoitsemia yliopistopaitoja, ne piti ostaa yliopiston alueelta ja ne maksoivat vain 2,95 dollaria. Mutta farkkuja sai neljällä dollarilla, niitäkin lähetin hänelle. Itselleni ostin kuitenkin tällä käynnillä sandaalit (3,77 dollaria), "koska ei juuri muita voi käyttää" sekä suunnilleen saman hintaiset tennarit. "Oli ihana lämmin ilta ja olin paljain jaloin. Siellä tapasin apteekin tapaisessa (drug store) erään Billin, opiskelijan, joka on jonkinlaisessa osapäivätyössä siellä. AIna kun olen käynyt siellä, hän kysyy, tarvitsenko apua. Nyt hän tuli muuten vain juttelemaan ja tulos: menen hänen kanssaan maanantaina Indianapolisiin. Hän tarjoaa päivällisen minulle. Bravo! En tiedä hänestä paljoa: hän on alkuaan italialainen, kuten aika monet täällä. On ollutkin Italiassa isoäitinsä luona. On yliopistossa, vaan en tiedä mitä opiskeee, todennäköisesti businessta. Vasta maanantaina kuulen. Älä pelästy Mami, kun kerron hänestä - ei ole Armandon tapainen! Täällä Amerikassa tytöillä on dateja eli tärskyjä useiden (2-3) poikien kanssa. Ja jos on kahdet tärskyt saman kanssa, aletaan puhua, että he seurustelevat. Hassua koko touhu, mutta edullista minulle, koska ei tarvitse maksaa kuluja!"

Varsinaista koti-ikävää en potenut. Kirjoitin kyllä kotiin, kuinka epätodenmukaista oli ajatella, että Suomi on noin vuoden päässä. "Ei saa ottaa turhia murheita kantaakseen, sillä elämä on loppujen lopuksi kai ainaista hyvästijättöä."

 

 

perjantai, 24. lokakuu 2014

Miten minusta alkoi tulla minä

Ensimmäisen kerran olin yksin melkein vieraalla maalla kesällä 1959. Olin 14 vuotta ja Ahvenanmaalla kuukauden ruotsia oppimassa. Lasku näyttää olleen 15.000 markkaa. Äiti ja veljeni saattoivat minut, ensin junalla Helsingin kautta Turkuun ja sieltä laivalla Maarianhaminaan. Laiva oli Nyhamn ja se oli sekä matkustaja- että rahtilaiva. Saattajani lensivät Turkuun, samoin minä myöhemmin - ensimmäinen lentomatkani,  enkä muista siitä yhtään mitään! Minut luovutettiin rouva Nylundille, jonka kanssa jatkoin matkaa Lemlandiin, Fiskartorppiin. Perheessä oli 17-vuotias tytär ja 15-, 18- ja 25-vuotiaat pojat, mutta minä vietin suurimman osan aikaani toisen suomalaistytön, Riitta Lammisen kanssa. Hänen isänsä oli kilpa-autoilija, joka oli joutunut lopettamaan uransa kolmen onnettomuuden jälkeen. En oppinut ruotsia yhtään paremmin, mutta taisin oppia jotakin elämästä ja ihmissuhteista, ehkä itsenäistyinkin. Talon isot pojat sanoivat, että olen kuin lasikaapissa kasvanut. Syksyn ensimmäisistä ruotsin kokeista onnistuin saamaan seiskan

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli kotona kesällä 1960. Minun piti pestä astiat kaksi kertaa päivässä ja auttaa viikkosiivouksessa sekä ruuan laitossa.Palkkani oli 400 markkaa viikossa. Saman kesän juhannuksena pääsin ensi kerran Voimalaitoksenniemen juhannusjuhliin, sitä ennen olin viettänyt kaikki juhannukseni mökillä perheen kanssa. Saimme parhaan ystäväni Marjan kanssa vapaaliput, koska olimme töissä, myimme jäätelöä. Juhlista ei ole päiväkirjassa mainintaa, sen sijaan monta sivua siellä kohtaamistamme prätkäpojista. "Juhannusyö oli I-H-A-N-A!"  Heinäkuussa olin Enson Partiosiskojen leirillä Kutveleen luona Saunalahdessa. Siellä oli 47 tyttöä. "Oli oikein hauska leiri. Ilmatkin olivat ihanat loppupuolella, alkuun oli sateista." Kotiinpaluu oli ikävä, sillä "surukseni ketään ei ollut kotona. Puolikuolleena söin ja join talon antimia yksin ja - itkin. Itkin katkerasti väsymmyksestä ja siitä, että kotona ei ollut ketään vastassa."

25.7.1960 täytin 15 vuotta. Meillä oli tapana, että sankarin sängyn viereen äiti aamun tunteina laittoi pienen lahjapöydän. Nyt siihen oli kauniisti aseteltu 2-kerroksinen valkoinen Diorin tyllinen alushame, jota "ihailin mykkänä". Nukuin kymmeneen,  pitkät unet olivat päivänsankarin etuoikeus,  lahjakas nukkuja olen aina ollut!  Päivällä kävimme ostamassa sateenvarjon, jonka muistan vieläkn. Se oli harmaa, hiukan erikoisen mallinen ja siinä oli nahkainen kädensija.  Se oli kallis, vaikka annoin lisäksi omat säästöni. Kotona äiti sitten otti kalliin makuni puheeksi ja muistutti, että olen vain koulutyttö. Marjalta sain "stipluvoidetta" pisamien häivyttämiseksi. Yritimme kovasti niitä tällä voiteella hälventää, mutta tuloksetta. - Kesälomamatkan  teimme serkkujen luo Kuusankosken pappilaan, joka "on ihana, oikea suuri palatsi: 8 virallista huonetta, keittiö, lasiveranta, kaksi suurta parveketta ja uimaranta." Minä sain nukkua piispan huoneessa. Matka jatkui Lappeenrannan kautta laivalla Savonlinnaan. "Meillä oli hyttikin. Oli siellä saksalainen mieskin ja joku muu tumma ulkomaalainen." Laivalla söimme hienon aterian á 500 mk. "Ensin oli voileipäpöytä, sitten pinaattikeitto, vasikanpaisti ja jälkiruuaksi jäätelöä." Laivamatka oli ihana, "mutten minä. Ainahan minusta äiti ja veli vikoja löytävät, jolloin suutun, mutta kyllä minä huono olenkin." Veljeni oli sellainen kiltti ja mukautuvainen äidinpoika, minä rajoja rikkova kapinallinen ja veljeni tietä tasoittava esikoinen.

Kesäkuussa 1961 kirjoitan päiväkirjaani vuolaasti tulevasta Englannin matkastani. Heinäkuun puolivälissä astuin Baltica-nimiseen laivaan Helsingissä ja me seilasimme Rostockin kautta Englantiin, Tillburyn satamaan, minne kirjeenvaihtotoverini Pamelan vanhemmat juuri ja juuri ehtivät vastaan. Pamela oli kertonut, että hänellä on päällään keltainen hame ja sininen jakku - "mikä ihana väriyhdistelmä". Alun perin laivan piti mennä toiseen satamaan, mutta näpäränä lähetin sähkösanoman laivalta. Rostockissa emme tietenkään päässeet maihin - ja silti muistan nähneeni paljon punalippuja. Viimeisenä meripäivänä tuuli vain yltyi ja oli iltaan mennessä 9-10 beaufortia. Olin merisairas, söin tabletteja ja vain makasin sängyssäni, mutta en ymmärtänyt olla peloissani.

Laivalla meitä oli kuuden eri-ikäisen suomalaisen nuoren naisen ryhmä: toinenkin 16-vuotias, Leena Jyväskylästä, vanhin oli englannin opettaja Suoma, 21-vuotias opiskelija Pirjo Tampereelta, Leenan pari vuotta vanhempi Mirja-sisko ja 18-vuotias tuore ylioppilas Eva Turusta. Aika laivalla kului siis "ihanasti": viini oli halpaa ja tanssia oli joka ilta. "Join martinia ja sherry heriniä, joka on erikoisen hyvää. Tupakoinkin rutkasti, olin siis aito maailman nainen! Ei mulla ketään erityistä poikaystävää ollut, eräs brittiläinen Keniassa oleskellut poika vain halusi olla kanssani. Hän oli vähän liian vanha, enkä pitänytkään hänestä."

Pamela asui tyypillisessä englantilaisessa punatiilisessä kapeassa rivitalossa Birminghamissa. Harmaatukkainen äiti oli kotona, isä työssä korkeassa toimistossa, "muttei ainakaan mikään pamppu". 18-vuotias Andrew oli mukava vain siksi, kun hänkin piti popmusiikista. Ja Pamela menetteli paremman puutteessa. Talon tapoja ihmettelin suuresti, sitä kuinka vaatteet jätetään levälleen ja sänkyjä ei pedata, eikä ammeeseen saanut laskea riittävästi vettä. Ensimmäisen viikon menin Pamelan kanssa  kouluun, joka oli saanut nimensä kuningas Edward VI mukaan. Kaikilla oli koulupuvut: kesäisin vihreä-valkoinen puku, mustat matalat kengät ja musta baskeri, talvipuku "kuulemma vielä kamalampi", koska silloin on pidettävä mustaa, paksua hametta ja valkeaa puseroa. Minut esiteltiin joka paikassa niin opettajille kuin oppilaille, joten en enää "kai välitä seistä suurten joukkojen edessä". Tuolloin ei Englannissa ollut koulua lauantaisin kuten meillä ja sitä ihastelin. Ihmettelin, kuinka Englannissa ei juuri ketään jätetä luokalle, tuplareita oli korkeintaan "pari kappaletta koko koulussa!"  Koulun loputtua pääsin näkemään englantilaista maaseutua Lake District -alueella, minne menimme Pamelan kanssa vaeltamaan. Vihasin sitä, en ollenkaan osannut ihailla ympärillämme leviävää kauneutta vaan sadattelin kävelyn vaivalloisuutta. Kavimme autoilemassa Walesin puolella - muistan ne pitkät walesinkieliset sanat kylteissä - ja Stratford-on-Avonin nurmikolla piknikillä.  Siellä oli mukanamme paras ystäväni Marja Imatralta. Hän oli samaan aikaan hoitamassa lapsia Lontoon esiaupunkialueella ja oli tullut kylään, minä kävin vastavuoroisesti hänen luonaan.  Englannin tuliaisina meillä oli samanlaiset ruudulliset vekkihameet.

Seuraavana kesänä Pamela sai vanhemmiltaan luvan tulla Imatralle. Muistan, kuinka hän mielestäni häiritsi elämääni, kun hän tietysti tuli kaikkialle kanssani. Mökillä olosta hän piti eniten; soutamisesta, uimisesta ja saunomisestakin alkuhämmennyksen jälkeen. Hänellä ei ollut inhokkiruokaa kuten minulla Englannissa. En saanut millään alas aamiaisen ruskeita papuja, eivätkä ne maistuneet pojallenikaan monta kymmentä vuotta myöhemmin. Pamela söi kaikkea hyvällä ruokahalulla, mistä äitini oli kovin mielissään. Vuoden 1962 kesä oli kuiva, eikä padosta laskettu vettä kertoi Pamela toisella käynnillään muutama vuosi sitten. Puute korjattiin ja hän sai miehensä kanssa ihailla Imatrankosken vesimassojen kuohuntaa Sibeliuksen musiikin soidessa.

Tärkein kesätyöpaikkani oli uimaopettajan toimi. Kävin työhön vaadittavan kurssin Kotkassa. Siellä meinasi tulla stoppi, kun en ollut uskaltaa hypätä viidestä metristä. Uimamaisteriksi tulin ja kun vielä kävin Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikittämiskurssin olin valmis uimaopettajaksi. Olin pääasiallisesti Meltolan uimalassa, se kun oli lähinnä kotia. Opetus alkoi kesäkuun alussa jolloin vesi oli kylmää ja lapset hytisivät vilusta, kun opetin heitä olemaan pelkäämättä vettä. Uimaliikkeita harjoiteltiin rannalla. Noiden vuosien rakkain lapsi on Ruokosen Matti, äidinkielenopettajamme 3,5-vuotias poika, joka oli erityishoidossa minulla. Äitini kertoi, että aina kun hän tuli rantaan, oli Matti joko sylissäni tai käsipuolessani. Meillä oli niin luottamukselliset välit, että vain minä sain pissattaa häntä ja vaihtaa uikkarit. Niinpä oli iki-ihanaa tavata kesällä 2014 Matti, aikamies, jonka ensirakkaus kuulemma olin ollut.

Kun suuren rakkauteni kohde minut julmasti jätti keväällä 1964, menin haavojani nuolemaan Solvallaan, Brobackan lastenkotiin. Sain sieltä kesäksi harjoittelupaikan, minulla oli haaveena Ebenesser ja lastentarhaopettajaksi valmistuminen. Muistan, kuinka hämmentävää oli näiden kaikenikäisten lasten läheisyyden tarve. Pienet ja isot hakivat kontaktia, enkä osannut sitä aina talon tavoilla suitsia. Pelottavinta olivat yöpäivystykset, joita minä en kaiken järjen mukaan olisi saanut yksin tehdä. Suuri rakkaus unohtui, kun särkyneen sydämeni korjasi naapurin ruotsinkielinen Puppe. Kuljimme vapaa-aikanani pitkin Solvallan upeta kallioisia maastoja ja iltaisin tanssimme läheisessä seurojentalossa. Viimeisenä iltana soi Autumn Leaves ja Hey Paul - ja aina kun kuulen ne, muistan tuon suloisen haikean illan ja Puppen.

Kävin joinakin viikonloppuina kotona junalla. Yhdellä tällaisella matkalla vastapäätä istui nuori jenkki, sinisilmäinen Jack. Hän oli menossa Lappeenrantaan, mutta tuli jo seuraavana päivänä Imatralle. Ja taas kuljettiin, käveltiin pitkin Vuoksen rantoja. Jack lähti Pariisiin, Sorbonneen, ja minä kirjoitin kirjeitä. Kuoret olivat mitä mielikuvituksellisempia täynnä pennin postimerkkejä ja kuvia kera tekstin - ihme, että menivät perille. Jack tuli meille viettämään joulua. Hän sai jakaa huoneen veljeni kanssa, minä nukuin omassani, eikä hän kyllä kertaakaan muistini mukaan sinne yrittänyt tulla. Oli kylmä talvi ja Jackilla jenkkityyliin vaaleat, liian lyhytlahkeiset housut. Ne häiritsivä minua raskaasti, kun olin hyvin tarkka omasta pukeutumisestani. Häiritsivät ne veljeänikin ja kaverit pilailivat kustannuksellani.  Abi-kronikassa minulle laulettiin "Jack poltti sydämens, mut Eeva Marlboron."  Jackin syytä - tai ansiota - oli, kun ylioppilaaksi kirjoitettuani lensin kesäkuun alussa 1965 Yhdysvaltoihin, Indianan Bloomingtoniin. Siitä alkoivat Eevan oikeat oppivuodet ja itsenäistyminen.

 

 

 

 

sunnuntai, 28. syyskuu 2014

Uudesta kodista yhteiskouluun

Kaikkein kirkkaimpana mielessäni ovat leikit. Kavereita oli aina. Parhaimmat olivat  Pekka, Päivi ja Seija. Mutta löytyi läheltä myös Hannu, Paula ja Pirjo, Timo sekä moni muu. Ja monta pitikin olla, kun kadulla pelasimme neljää maalia tai perspalloa. Autoja ei kulkenut yhtä taajaan kuin nykyisin ja auton tullessa leikki tai peli keskeytettiin hetkeksi.  Pihoilla leikeissä kova sana oli kymmen tikkua laudalla ja vilkki,  mutta kaikkein hauskinta oli hypätä lautaa. Paras ja pisin lauta oli Päivin pihassa. Korkeimmat lennot sai, jos hänen isoveljensä Pekka oli suopealla päällä ja innostui lennättämään meitä tyttöjä. Ruutua hypättiin myös ja  paljain jaloin. Ei kesällä juuri kenkiä käytetty. Jalkapohjat olivat kovat syksyn tullen.

Yhteisöllisyys oli lujaa. Alussa kaikki mitä pihalla tehtiin näkyi tielle ja naapuriin koska pensasaidat joko puuttuivat tai ne olivat vasta pikku taimia. Me lapset  oikaisimme pihan poikki niin, että nurmikkoon syntyi polku.  Vanhemmat kielsivät käyttämästä oikopolkua. Lasten vanhemmat tunsivat toisensa, kyläiltiin puolin ja toisin. Meidät lapset laitettiin usein laulamaan vieraille, mistä en  pitänyt ollenkaan mitä isommaksi kasvoin. Naapurissa  sai pientä välipalaa, puutarhan tuotteita saivat kaikki ottaa. Meidän pihan erikoisuus oli ruohosipuli. Kaikki nyhtivät  siitä tupon ja kaikki haisivat sipulille.  Sitten kun olin jo muuttanut pois kotoa ja tulin kesällä käymään, juoksin ensimmäiseksi syömään marjoja tai etsimään herneitä. Porkkanan pyyhin nurmeen ja söin.

Päivin kodin takana virtasi  joki ja siellä rannassa oli tärkein leikkipaikkamme Pikku kukkula.Minusta tuntuu, että olimme talvisin siellä aina pimeän tuloon saakka. Laskimme mäkeä ja touhusimme . Pikku kukkulalla näimme Sputnikinkin kiitävän yli. Siellä koimme ensi ihastuksetkin: minä Päivin veljeen Pekkaan ja Päivi minun veljeeni.  Päivi, Seija ja minä perustimme kerran  salaseuran  nimeltään Kolmio.  Minun salanimeni oli Sherlok Holmes, Päivin Paul Cox ja Seijan Richardsson. Kokoonnuimme heidän lumilinnassaan.   Talvella hiihdin paljon, useimmiten Ukoskaan katsomaan ketä siellä on tai ketkä ovat jo käyneet eli ei kannattanut jäädä odottamaan.  13-vuotiaana hiihdin yli 200 kilometria talven aikana, mutta eräs luokkatoveri  750.  Kaikkein tärkein talviurheilu oli luistelu   soittoilloissa. Ekaluokkalaisina vielä leikittiin tippaa, mutta tokalla  se oli jo vanhanaikasta, nyt luisteltiin kahdestaan ja juteltiin.  Minun piti olla kotona yhdeksältä, mikä oli usein vaikeaa. Myöhästelin  enkä sitten  päässyt viikkoon jäälle, ”vaikka minun on melkein pakko päästä”.  Kaikkein kamalinta oli, kun rusettiaiset loppuivat sunnuntaina kymmeneltä!  ”On tää pentuna olo kurjaa, kun ei saa olla jäällä niin kauan kuin haluaa. Esimerkiksi Lea ja Päivi, joita aina verrataan minuun,  saavat olla niin kauan kuin haluavat ja se on oikein se!”

 Partiossakin olin. Päiväkirja kertoo, että  partionimeni oli Nöpö, mutta halusin vaihtaa sen Tikuksi., koska vartiomme  oli Kurre-vartio.  Partiolaisillakin oli illanviettoja. Yhdestä kirjoitin että  ”ensin oli jonkinlainen puhe, jos sitä voi puheeksi sanoa. Sitten tuli Huuhkaja-vartio huutoineen,  leiritulen ääressä soitettiin Kalevalaa.  Sitten olikin piirrettyjen vuoro ja kohta niiden jälkeen näytelmä  Antonius ja Kleopatra.”

Koska meillä oli äidin kotoa peritty piano ja koska äiti aina jouluisin soitti ja lauloi, halusin minäkin oppia soittamaan. Pääsin musiikkikouluun Unto Näkin oppilaaksi ja pian osasin soittaa Volgan lautturin ja Kerro kultainen kuu.  Aikanaan itkin, jotta olisin saanut mennä pianotunneille.  Ja sitten itkin, ettei enää tarvitsisi mennä.

Meillä oli ihan aluksi ulkohuussi  piharakennuksessa. Pelkäsin mennä sinne pimeällä. Jonkun oli aina seistävä ulko- rappusilla asiointini aikana. Äiti ja veljeni kiusoittelivat minua ja ottivat joskus mukaan leipäveitsen mörköjen pelottelemiseksi. En muista koska vessa alakertaan laitettiin, mutta muistan, kuinka olin lähdössä soittoiltaan ja huomasin, että kuukautiset olivat alkaneet.  Päivämäärä  oli 16.12.1958 eli olin 13-vuotias.  Äiti teki pumpulista ja verkosta siteen  - ei silloin ostettu kaupasta, en tiedä olisiko ollutkaan.

Yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta. Toisessa nukuimme veljeni kanssa kahden, toisessa vanhemmat. Vessan tulon aikoihin yläkertaan rakennettiin kylpyhuone pikku ammeineen. Se tuntui tosi hienolta.  Joskus kuulin isän kysyvän äidilta illalla, laittaako hän yöpuvun housut – ja äiti naurahti.  Parin vuoden kuluttua   vanhemmat siirtyivät nukkumaan alakertaan ruokahuoneen paikalle ja me  veljeni kanssa saimme omat huoneet.  Maalasin huoneeni seinät taivaan siniseksi ja tapiseerasin Beatleksien kuvilla, joita oli minulle tulevan Bild Zeitungin joka numerossa.  Ajan Säveliä myös luin ja Elokuva-Aittaa.

Keväällä 1956 koitti yhteiskouluun pyrkiminen. Pääsin sisään 82 pisteellä, vuotta myöhemmin veljeni 79 pisteellä. Molemmat saimme polkupyörät ja rannekellot.  Veljen pyörä oli  punainen vaihdepyörä, Monark-merkkinen, minun sininen  ja ilman vaihteita. 

Ensimmäisen luokan luokanvalvoja oli Anna-Maija Raittila, ”koko koulun suloisin opettaja” kuten kirjoitin päiväkirjaani. Ostimme kerran hänelle joululahjaksi 380 markkaa maksavan suklaalevyn, jonka hän sanoi antavansa  Lapin lapsille menevään keräykseen. Luokallani oli  41 oppilasta, 23 tyttöä ja 18 poikaa. Eräs Markku oli luokanjohtaja ja minä olin varajohtaja.  Lea oli paras ystäväni pitkään. Muistan, kuinka jopa opettelimme suutelemaan  voipaperi huulten välissä!   Pojista mukavin oli  Niku, joka ”soittaa minulle tavallisesti joka päivä”.  

Tykkäsin käydä koulua, koska siellä oli ystävät ja seuraelämä, ne  pojat. Olin keskitason oppilas: toiselle luokalle päästessäni lukuaineitten keskiarvo oli vielä 8,23 mutta siitä se pikku hiljaa laski seiskan tasolle. Kasveja kerättiin jo toisluokkalaisina. Heinäkuussa 1957 kirjoitin, että minulla oli 77 kasvia, ruusukukkaisista kaikki. Matematiikassa olin aina huono ja  kävin saamassa tunteja.  ”On se kurjaa, kun ei ole tarpeeksi älliä, niin täytyy käydä kaikenlaisilla tunneilla”, kirjoitin päiväkirjaan 5.3.1958.   Kielistä pidin, erityisesti englannista.  Seuraavana vuonna  kirjoitin, etten haluaisi olla poissa englannin kokeista.  Mutta kaikkein kurjinta oli  koulusta poissaoleminen siksi, että  silloin ei nähnyt ihastuksensa kohdetta.  Tunneilla kirjoittelimme toisillemme kirjeitä. Joidenkin opettajien tunneilla varovaisemmin,  ”kun se on niin natku”.  Ihastuksen kohteista jaksoimme todella kirjoittaa ja niitä vatvoa: ”Sillä on kauheen kivat farmarit, James Dean farmarit ja sellainen ihonvärinen jännä pusero sekä ruskea kiva lätsä.”

Minulla oli aina kirjeenvaihtotovereita. Muutama Ruotsista, hyvin monta Japanista, mutta he olivat vain niin kauan, kunnes olivat ehtineet saada toivomansa nuken Suomesta. Jossain vaiheessa minulla oli  paljon kauniita japanilaisia nukkeja. Englantilaisen Pamelan kansa aloitimme kirjoittaa, kun olin 12-vuotias. Pamela kävi meillä 16-vuotiaana, minä heillä Birminghamissa saman ikäisenä. Kävinpä ystäväni kanssa Pamelan  ja hänen miehensä Johnin luona Cornwallissa muutama vuosi sitten ja he vierailivat minun luonani.

Joululahjat olen useana vuotena luetellut huolellisesti.  50-luvun lopussa äiti oli saanut ultramodernin kukkamaljakon, kolme patalappua ja rusinoita. Iskä karvakengät, selänpesuharjan, rusinoita ja suklaalevyn. Veljeni sai Väslkärin Kertomusten osat 1-3, Aku Ankan, Buffalo Billin seikkailukirjan, suklaalevyn, rusinoita, pingis-mailan ja kolme palloa, lyijytäytekynän, kumin, terottimen,Lännen sarjat, rakettteja, hiihtohousut, sormikkaat ja sukat sekä yöpuvun. Minä sain suorat housut, nailonkarstatun puseron, kaksi kirjaa , lyijytäytekynän, finanssipelin, penalin, onnenrahan, hajuvettä,  ping pong mailan, sormikkaat, yöpaidan, rusinoita, suklaalevyn.  Veljen kanssa yhteisesti saimme Hexi-merkkisen kameran. Ei ylellisyysesineitä eikä määrällisesti yltäkylläisesti, vaan enimmäkseen suoraan käyttöön menevää  tarpeellista vaatetta.

Minun aikani yhteiskoulu oli maksullinen. Kolmannen luokan kevätlukukausimaksu vuonna 1959 näytti kuitin mukaan olleen  3.500 markkaa,, kun meitä  oli kaksi. Yhdeltä lapselta se oli 5.000 markkaa.  Kaikki oli kivaa koulussa paitsi opettajan lapsena oleminen. Tunsin olevani suurennuslasin alla ja jatkuvasati  tarkkailtavana. En ollut mallioppilas, vaan halusin rikkoa kliseisen käsityksen kiltistä ja minun mielestäni tylsästä opettajan lapsesta, olin hiukan villi ja kapinallinen. Kun lintsasin koulusta keväällä, koska rakastin ottaa aurinkoa,  tiesi äiti siitä jo kotiin tullessaan.  Kun kesällä aurinko haalisti  hiuksiani,  oli eräs opettaja kysynyt äidiltä, miksi tyttäresi värjää hiuksiaan.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                           

 

 

 

 

 

 

 

 

.