Matkani Lännen maille alkoi mukavasti, kun poika heitti lentokentälle. Olin tapani mukaan hyvissä ajoin, joten ehdin kävellä ja nauttia lasillisen kuohuvaa. Pojan ystävä sattui taas olemaan turvatarkastuksessa työssä, mistä ilahduin. Hän on mukava mies ja hetken aikaa juteltiin. Nyt lensin vain Lontooseen ja yövyin Heathrown kentän välittömässä läheisyydessä Renaissance-nimisessä isossa hotellissa. Sinne pääsi terminaalista näppärästi Hotel Hoppa -bussilla á 4 puntaa per suunta. Olin vaihtanut itselleni kymmenen puntaa, kun olin netissä ottanut selvää asioista.

Hotelli oli oikein hyvä ja huone tilava ja sänky suuri ja upottava. Lentokoneiden melukaan ei kuulunut sisälle, joten yön nukuin oikein hyvin. Aamulla heräsin puoli viiden aikaan ja kiiruhdin Hoppa-bussiin ja uuteen terminaaliin. Tänään oli vuorossa tärkeät etapit: Lontoo-Chicago/O'Hare ja Chicago-Kansas City. Valtameren ylitin American Airlinesilla, perille lensin United Airlinesin siivin.

Heathrow on kurja. Se on iso ja sekava ja ihmiset melko tylyjä. Varhaisesta aamusta kai johtuen selvisin sutjakkaasti kaikista muodollisuuksista, laukkukin tsekattiin perille asti (niin kuulemma tehdään nykyisin). Koneessa sain viereeni englantilaisen nuorehkon miehen, joka oli ystävänsä kanssa matkalla Chicagoon James Bond -elokuvien konferenssiin. Ystävätär oli esiintynyt joissakin niistä. Mies pyöri ja liikkui hermostuneesti koko ajan ja kertoi pian, että hän pelkää lentokoneessa. Hänen pelkonsa oli vain kasvanut iän myötä. Mutta koska matka oli pitkä, hän onneksi nukahti jossakin Atlantin yläpuolella.

Minä pelkäsin vain, kuinka selviän Chicagon kentällä - onhan sekin maailman suurimpia ja vilkkaimpia. Haastattelin koneessa stuerttia, jolta sain suunnat ja niillä menin tosi hienosti. Sitä paitsi O'Hare on selkeä, vaikka terminaaleja on useita. Ja jenkit ovat kaikki niin ystävällisiä ja neuvovat auliisti. Yhtään liikaa aikaa ei ollut, ehdin ostaa vain vesipullon ennen jatkolennolle astumista.

Siellä sain viereeni puheliaan Kansas Cityn miehen, joka lensi työmatkalta kotiin. Sain kuulla, että hänellä on kaksi lasta, poika ja tyttö, ja vaimo kotona. Vaimo pyörittää kotona pientä liiketoimintaa. Ja nyt sain ensi kerran kuulla Yhdysvaltoja vaivaavasta taloudellisesta lamasta, myöhemmin siitä puhuttiin tosi paljon.

Kansas Cityssa satoi. Mutta se ei häirinnyt tipan tippaa, kun tapasin perheeni. Laukkuhihnalta minut löysi Mobile, Alabamasta tullut sisar Patty - ja me huudettiin ja halattiin niin, että halli raikui! Ulkopuolella autossa odotti Parky-veli. Hän tuli Tusconista, Arizonasta. Ja taas halattiin ja huudettiin ja kaikki oli niin "awesome" kuin olla voi. Kaikki yhdessä menimme Nancy-äitiä vastaan: hän on yhä kaunis, pieni ja siro - nyt 80-vuotias valkotukkainen isoäiti.  Me halasimme ja kiljuimme, ja taisi siinä silmäkin kostua. Sudie - joka oli kutsunut minut 50-vuotisjuhliinsa - tuli siihen suunnattoman suurella SUV-maasturilla tyttärensä Lucyn (9 v) kanssa ja otti minut suureen syliinsä (tiesin että hän oli lihonut melkoisesti) ja sitten me - huudettiin ja naurettiin. Viimeisenä joukkoomme liittyi Sudien paras ytävä Fish, oikeasti Virginia, joka lensi Salt Lake Citystä, Utahin osavaltiosta. (Nancy-äiti tuli sieltä, missä minä yli 40 vuotta sitten asuin heidän luonaan: Indianan osavaltiosta Bloomingtonista.)

Autossa Parky heti kysyi, mitä pidän Obamasta ja mitä Euroopassa hänestä ajatellaan. Kerroin pitäväni heidän presidentistään tosi paljon ja kerroin seuranneeni virkaanastujaisiakin tv:stä. Sanoin myös, että onneksi heillä ei enää ole Bushia. Ja sitten selvisi, että Parky etunenässä mutta myös koko poppoo, oli vahvasti Obamaa ja hänen politiikkaansa vastaan. Obaman vastainen Fox-televisiokanava oli kotona useimmiten auki. Me Euroopassa olemme sosialisteja, kun meillä on tällainen terveydenhuoltojärjestelmä ja progressiivinen verotus- mutta sitten oli suuri yllätys, että hyvin monissa Euroopan maissa on oikeistohallitus, joten Eurooppa ei ole enää punainen. Ja mikä surullista muttei kovinkaan odottamatonta, Parky ei tiennyt EU:sta yhtään mitään, ei edes sen olemassaolosta. Mutta siitä voi syyttää vain amerikkalaista tiedotusta, mikä keskittyy pelkästään oman (suuren) maan asioihin.

Tällaisessa talossa Sudie asuu. Talo on iso, tuolla takana on kaikenlaisia siipiä, patio ja iso piha. Runsaasti tilaa meidän kaikkien yöpyä, siis meidän viiden sinne lentäneen plus 3-henkisen perheen. Talo oli suht vauraalla keskiluokkaisella omakotialueella.

Heti alkoi kaikenlainen huseeraus: Parky tietokoneella, Nancy-äiti ja Patty drinksuilla ja kaikki yhteen ääneen puhumassa. Tunnelma oli riehakkaan lämmin.

Sudiella (sohvalla, valkea pusero vieressään pikkuinen Lucy) oli meille lahjaksi kivi ja sen saatteena runo. Minä sain sydämen muotoisen ruusukvartsin "because you've loved me unconditionally my whole life".

Koko viikonloppua kuvaava ruuanlaittokin alkoi: tässa vasemmalla Lycy, sitten Patty ja Fish, italialaista syntyperää oleva ihana ihminen ja valtavan hyvä kokki. 

Tässä vielä vanhempi koirista ikkunan edessä sohvallaan. Siitä on heidän hyvä seurata liikennettä kadulla ja sitten reagoida haukkumalla.