Minulla on äitini peruina kaunis Antrean kansallispuku. Sain sen viime kesänä, kun äiti heinäkuun alussa lensi taivaaseen. Ajattelin silloin, etten pukua pidä vaan muutan rahaksi. Yritin sitä itäisessä Suomessa äidin ystävän avustuksella saada kaupaksi. Turhaan. Siellä kaikilla halullisilla on jo omansa.

Kun hyvä ystäväni kuuli kansallispuvustani, hän vaatimalla vaati minua pukeutumaan siihen syntymäpäivilleen. Alistuin hänen toiveeseensa - ja ihastuin ikihyviksi siihen! Se on todella kaunis! Ja äidillä oli vielä pukuun kuuluva jakkukin.

Laitan tähän kuitenkin kuvan juhlavaatteesta, jota rakastin noin 30-vuotiaana. Se on afganistanilaisen naisen kansanvaate, ihan arki-sellainen, oletan. 1239803506_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Näitä myi yksi pieni liike Helsingissä Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulmauksessa. Halpa se ei ollut, kate varmasti huima. Mutta rakastin tuota vaatetta niin! Nyt se tuo mieleeni kaikkea kivaa - ja hiukan vähemmänkin kivaa - ja siitä syystä kaiketi olen mekon säilyttänyt. Niin paljon muita muistorikkaita vaatteita olen surutta heittänyt pois.

Siinä on erittäin kauniisti kirjailtu miehusta:1239803552_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Pesin ja silitin mekon, kun ajattelin teettää siitä kesämekon. Suomeksi sanottuna suurentaa vyötärön seutua, jotta sisään mahtuisin! Hihatkin ajattelin poistattaa. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Annan mekon olla juuri tuollainen alkuperäinen ja minulle liian pieni. Katselen sitä silloin tällöin ja muistelen hurjaa(kin) nuoruuttani! Vanhat valokuvat ja vanhat vaatteet tuovat jo unohduksissa olevia tapahtumia niin eläväisinä mieleen.