Bussimatkan jälkeen ystäväni uskalsi lähteä kanssani autoajelulle saaren sisäosiin. Pääkadulla oli pieni autovuokraamo ja saimme punaisen Nissan Micran ilmastoinnilla varustettuna.

Ensin ajattelin, että en minä millään mummoautolla ajele, mutta kun kaasutin ensi kertaa, olin toista mieltä: tässä autossa oli tehoja! Ja tehoja Gomeran teillä totisesti tarvitaan, vaihteistakin useimmiten vain joko kakkosta tai kolmosta, nelosta ääriharvoin ja vain lyhyen hetken. Ajelimme saaren Afrikan puoleisiin kaupunkeihin Hermiguaan ja Aguloon. Sinne on keskittynyt banaanin viljely, sitä riittää jopa vientiin - meillekin?

Tien kiharuus näkyy yllä olevassa kuvassa aika mainiosti. Hermigua oli mukava tuttavuus, tosin viivyimme siellä vain kahvihetken verran.

Päämääränä oli saaren keskellä ja samoin korkeimmalla paikalla oleva kansallispuisto, Parque Nacional de Garajonay. Se on Unescon suojelema perintökohde ja vie saaren pinta-alasta kymmenisen prosenttia. Siellä kasvaa laurisilvaa (laakeripuuta) ja isoja kanervia (sellaisia kuin Afrikassa joissain paikoin), sademetsääkin löytyy. Ja puiston poikki kulkee autotie! Mutta sinne oli mentävä Agulon kautta.

Se on pikkiriikkinen rannikkokylä, missä on isoja banaaniviljelmiä kuten nuo maininkien pauhuissa viheriöivät.

Melkein kuin kotimaan mäntyjä nämä, mutta niin pehmeitä ja pitkätukkaisia.

Ja tässä se on, minun pahan onneni kivi, kuuluisa Roque Agando. Olin jo ajamassa ohi, mutta päätin sittenkin pysähtyä kuvaamaan, kun se on tosi mahtava. Ensin otin tämän kuvan ja siirryin uuteen paikkaan, jotta saisin juuretkin mukaan. Ja silloin se tapahtui: mätkähdin betonirappusille niin että kamera sinkosi käsistä ja hampaat rapisivat maahan. Käteen sattui ja polveen myös. Verta tuli rinnuksille. Ja keljutti niin perhanasti! Keräsin kameran, akun ja muistikortin ja putsasin itseni ja jatkoin matkaamme kotikaupunkiimme sadatellen omaa innostuneisuuttani - ilman sitä olisin säilynyt ehjänä.