Aika pian lakin saatuani lensin Amerikkaan. Muistan, että lensin Loftleidirilla - se oli ehdottomasti halvin yhteys tuolloin - ja oli kaksi lyhyttä pysähdystä: ensimmäinen Oslossa ja toinen Reykjavikissa, missä pääsimme koneesta ulos. Islannista lähetin ensimmäiseksi kortin kotiin. New Yorkissa satoi juuri silloin, kun piti siirtyä koneesta terminaaliin. Silloin ei vielä ollut tuubeja, vaan me jouduimme kävelemään (tässä tapauksessa juoksemaan) ja kastumaan. Muistan, kuinka ensi töikseni kiiruhdin naistenhuoneeseen siistiytymään ja kuinka siellä yritin kuivata sekä hiuksiani että vaatteitani sähköisen käsikuivaajan alla. Erityisen pahoillani olin, kun äitini virkkaama Chanel-tyylinen jakkupukuni kastui.

Tämä terminaali ei ollut mikä tahansa, kuten opin tietämään vasta vuosien kuluttua. Se oli suomalaisen Eero Saarisen suunnittelema siipensä levittänyttä lintua muistuttava TWA-lentoterminaali JFK:n kansainvälisellä lentokentällä. Syyskuussa 2013 sen yhteyteen suunniteltiin luksushotellia, mutta hanke kariutui. - Minulla  oli jonkun aikaa suomalainen ikäiseni tyttö seurana kentällä, jatkolentoja odottelimme molemmat. Tämä Kirsti oli menossa setänsä luokse pariksi kuukaudeksi. Setä oli professorina Columbuksen yliopistossa ja poti kuulemma kauheaa koti-ikävää, mutta ei voinut jättää professuuria "rahallisen edun tähden", lisäksi hänellä oli viisi täysin amerikkalaistunutta tytärtä.

Ensimmäisessä kirjeessäni kotiin ei ole päivömäärää, vai teksti "kesäkuu 1965, 1. kirje". Kerroin, kuinka matkani oli kestänyt 16 tuntia ja olin myöhästynyt Indianapolisin jatkolennolta. Jälleen osasin olla näppärä, kuten olin ollut vielä nuorempana ollessani menossa laivalla Englantiin, ja soittaa vastaani tulevalle Jackille että tulenkin toisella lennolla. Koska turistiluokassa ei ollut tilaa, ostin itselleni paikan ensimmäiseen luokkaan. Se maksoi kokonaista kymmenen dollaria lisää, mikä siihen aikaan oli ainakin minun budjettiini nähden paljon. "Olisi ollut mahdollisuus katsoa jopa elokuvia! Cocktaileja ja pieniä voileipiä vain tarjoiltiin." Jack oli siis vastassa eikä minusta tuntunut miltään! Hän toi minut uuteen kotikaupunkiini Bloomingtoniin, pientaloalueelle missä kaikki talot olivat isoja. Jo lentokoneesta olin huomannut, että Amerikassa on paljon omakotitaloja - ja minä kun olin luullut, että siellä on kerrostaloja.

Kotiin kerroin, kuinka kaikki on erilaista, ihmiset ja luontokin. Pukeutuminen on valtavan vapaata ja kirjavaa. New Yorkin lentoasemallakin ihmiset kulkivat "bermuda-shortseissaan, kesämekoissa, jameksissa tai hienoina kukkahattuineen, koruineen, pukuineen. Ei ole kauniita vaatteita eikä makua pukeutua, ainakaan yleisesti ottaen."

Bryanien talo oli suuri ja mielestäni sokkeloinen. Minä sain oman huoneen yläkerrasta, toisessa yläkerran huoneessa nukkuivat pikku tytöt, Sudie (noin viisi vuotta) ja Patty (noin kuusi). Ikkunastani avautui melkein suomalainen maisema, paljon isoja tuuheita puita, nurmikkoa, kukkia, tietä. "Erona vain se, että puut ovat erilaisia, nurmikkokin hyvin sileä ja tasainen sekä katu asfaltoitu. Täällä on poikkeuksetta kaikki kadut ja tiet kestopäällysteisiä, samoin ihmisten pihat ja käytävät." Minulla on huoneessani kirjoituspöytä, sänky, hyllykkö, vaatelipasto ja -komero, iso peili ja yöpöytä.

Perheessä oli siis isä Bud Bryan, joka oli grynderi ja rakennuttanut paljon Bloomingtonissa, kauniissa yliopistokaupungissa. Juuri kesällä 1965 hän oli aloittamassa rakentaa suurta Ellis Square -ostos- ja asutuskeskusta, mistä paikasllislehdessä kovasti kirjoitettiin. Rakennustyöt alkaisivat heti, kun puolet tiloista olisi myyty.  Äiti Nancy oli kotirouva, mutta hän kävi säännöllisesti sairaalassa tekemässä vapaaehtoistyötä ainakin kerran viikossa. Hän myös auttoi tarvittaessa miehensä yrityksessä. Tyttöjen lisäksi oli kaksi poikaa, pian 11 vuotta täyttävä Parky (Parker) ja 2-vuotias Burr (Burritt).

Isä ajoi työhönsä isolla Chevrolet 98:lla, mikä oli "oikea loistoauto. Siinä on ihana kangassisustus, ilmastointilaitteet ja sellaiset ikkunat sivuilla (yhtenäiset), jotka ovat alhaalla melkein koko ajan." Rouva B:n auto oli punainen Volkkari, jota hän lupasi opettaa minua ajamaan. Kyllä hän yrittikin, mutta kun hermostuksissani sekoilin automaattivaihteisen auton kanssa - ei kytkintä vaan kaasupoljin! - ja törmäsin ostoskeskuksen parkkipaikalla toiseen autoon, loppuivat ajotuntini siihen. Ja se oli hyvä, sillä pitkän päälle pääsin paljon vähemmällä.

Henkilökuntaakin oli. Kerran viikossa Mr. Bell tuli ajamaan nurmikon ja hoitamaan puut, pensaat ja kukat. "Mister on liian kiireinen mies, ei ole aikaa kodin kunnossapitoon. Hän lähtee toimistoonsa  noin klo 8.00, en näe häntä koskaan aamuisin. Sitten hän tulee kotiin useimmiten vasta kuudelta. Tällöin hän vetäytyy hetkeksi makuuhuoneeseen lehden ja cocktailin (useimmiten gin tonic, joka kuulemma oli vuosien mittaan tullut aina vain tuhdimmiksi) kanssa. Hyvin usein heillä on joku tuttu tähän aikaan käväisemässä. Lapset eivät siis näe häntä turhan usein."  Oli myös Rebecca eli Becca, iso musta hyväntuulinen nainen kuin suoraan Tuulen viemästä. Becca tuli monena päivänä viikossa hoitamaan talon siivouksen ja pyykit (dry cleaning -auto nouti ja toi pesetettävät vaatteet), teki hän ruokaakin meille, lapsille ja minulle.

Nancy Bryanin vanhemmat asuivat lähellä omassa talossaan, herra tukevahko sikaria polttava herrasmies ja rouva laiha savukkeita solkenaan polttava oman arvonsa tunteva vanhempi naishenkilö. Mukavia molemmat.

Heti ensimmäisenä päivänä jouduin töihin, hoitamaan lapsia. sillä Nancy-rouva meni hoitamaan miehensä firman kirjanpitoa, koska varsinainen oli sairaslomalla. Pelkäsin, kuinka selviydyn, eikä ihme sillä olihan kaikki uutta ja erilaista! Lapset onneksi olivat alusta alkaen mukavia ja neuvoivat kaikessa. Tein tyypillisen jenkkilounaan, joka oli "jännä: kaksi leipäpalaa päällekkäin ja välissä esim. tomaattia, salaattia, lihaa ja majoneesia, ei voita. Tämä voileipä plus maito ja suklaa muodostivat siis lounaan."  Koska vietin lasten kanssa lähes kaikki päivät tuona kesänä, opin nopeasti ainakin  ymmärtämään amerikanenglantia. Myöhemmin, kun olin muutaman tunnin viikossa töissä yliopiston kirjakaupassa, minun lultiin olevan Kaliforniasta. Siihen kyllä taisi aksenttia enemmän vaikuttaa rusketukseni ja auringon polttamat vaaleat hiukseni.

Päivällinen syötiin illalla kuuden seitsemän aikaan. "Meillä on aina hurjan hyvää ruokaa, ihan sunnuntai-sellaista. Pihviä ainakin kerran viikossa, se on jokaisen herkkua. Ihanaa raakana! Sitten on kanaa usein, ranskalaisia perunoita, maissia ja makaronia ihastuttavan maustekastikkeen kera ja aina salaattia, salaattiastia on erikseen jokaiselle."  Ei siis ihme, että elokuuhun mennessä olin lihonut viisi kiloa, eikä niistä niin vain ollut helppo päästä eroon kun elin ihanien lihapatojen ja herkkujen äärellä. Ruuan säilytykseen talossa oli kolme jääkaappia ja monta komeroa. Jääkaapissa oli "kiva automaatti, mikä valmistaa jääpaloja. Ei ole erillistä astiaa kuten meillä, vaan ne tippuvat yksitellen omaan lokeroonsa."

Minulla oli suuri huoli, kun en osannut tehdä ruokaa (huom. kotitalous 10) ja minulta toivottiin suomalaista päivällistä, mitä en kyllä muista ikinä tarjonneeni. Enkä tainnut tehdä muitakaan eksoottisia Suomi-ruokia, vaikka kirjeissäni pyysin ohjeita ainakin ihan tavallisesta kakkupohjasta, kääretortusta, piimäkakusta, pipareista ja pullataikinasta. Itse kerroin äidille, kuinka hän voisi tehdä uuniperunoita tai paistaa vihreistä tomaateista eräänlaisia sipsejä. Minä tyydyin lämmittämään uunissa joko mrs. B:n tai Rebeccan valmistamia ruokia, vaikka aluksi siinäkin oli opettelemista, kun se uuni oli niin super-hyper moderni.

Kesäpäivät menivät suunnilleen näin: "Aamulla herään tavallisesti noin kahdeksalta ja valmistan aamiaisen lapsille, sillä mrs. B on juuri lähdössä työhön, kun tulen alas. Sitten samalla puen lapset ja kuuntelen kuka lähtee minnekin. Seuraavaksi on astioitten ja yleensä keittiön kunnostaminen. Burr sotkee kyllä heti kaiken siivoukseni! Jos on kaunis ilma, vie mrs. B meidät kaikki Country Clubille uimaan - Parky pelaa siellä golfia aamusta iltaan. On ihana, laaja, vihreä nurmikko ympärillä ja uima-allas ja aurinko. Siellä syömme lounasleivät ja palaamme kotiin n. 13.30, jos Rebecca ei ole täällä. Silloin on näes päiväunien aika. Mutta jos tuo kiva värillinen Becca on tulossa, palaamme vasta neljän maissa. Vietän siis suurimman osan aikaani ulkona auringossa, mikä on ihastuttavaa. Iltaisin menen ulos - huom. vain silloin, kun Bryanit ovat kotona. Ja Rick tulee mua hakemaan täältä kotoa. Lähden vasta n. 19.30-20.00 riippuen kaikenlaisista seikoista, sillä usein ruokin Burrin ja kylvetän hänet ennen lähtöäni. On siis pienoinen kiire kaiken aikaa. Jos taas en mene ulos, katan pöydän ja syön perheen kanssa ruokahuoneessa. Sitten heittelen astiat koneeseen ja haihdun huoneeseeni toivoen saavani olla yksin omassa maailmassani."

Äitini oli kysellyt kodin sisustuksesta, jonka sanoin poikkeavan meikäläisestä. Tapetit eivät mielestäni olleet yhtä hillittyjä kuin Suomessa, mutta eivät myöskään englantilaisen rihkamaisia. Ikkunaluukut ulkona ja sisällä, seinillä lautasia ja maalauksia. Bryanien koti oli kaunis vanhoine antiikkisine huonekaluineen, rouva harrasti harrasti antiikin metsästystä. Heidän makuuhuoneensa punaista kokolattiamattoa kehuin ja ilmastointia ihastelin. Lamppuja kerroin olevan vähän joka puolella. Pohjakerroksen lasten leluhuone sähköautoineen oli myös ihmetykseni kohde.

Lasten syntymäpäväkutsut olivat siellä tuolloin jo samanlaisia kuin meillä nyt, eli lähetetään kutsukortti kellonaikoineen. Parkyn 11-vuotissynttärit pidettiin - ei Mäkkärillä - vaan hienosti Country Clubilla, missä pojat söivät, uivat ja pelasivat golfia.

Vaikka hoidin lapsia aamusta iltaan, tunsin että minusta pidettiin. Jopa Country Clubin hienot rouvat olivat kehuneet, kuinka kivasti olen ollut lasten kanssa. Yhtä asiaa en meinannut jaksaa eli sitä, etten voinut olla täysin oma itseni, kun en "osaa puhua kivoja. Niinpä nämä luulevat, että olen hiljainen tyttö. Vaan en ole, enkä tahdo olla! Toivon, että joskus opin puhumaan kangertelematta. Hymyä on kyllä kiitetty, joten olkaa tyytyväisiä!" 

Oli suorastaan ihme, että Bryanit olivat suostuneet ottamaan minut ns. student girliksi eli au pairiksi. Heillä oli ollut ikäiseni japanitar, mutta siitä ei kuulemma tullut yhtään mitään. Tyttö ei osannut englantia eivätkä he saaneet selvää hänen puheestaan. Jack oli löytänyt yliopistolta Bryanien ilmoituksen, missä he etsivät student girliä hoitamaan lapsiaan, palkaksi tämä saisi huoneen ja ylläpidon ja voisi käydä yliopistossakin joillakin tunneilla. Jack onnistui "myymään" minut kertomalla, että olen hänen suomalainen kihlattunsa.

 Mr. B sanoi pian tultuani, että hänellä on nyt iso perhe, ja vanhin tytär on Eeva. Rouva B kirjoitti äidilleni kauniin kirjeen jo kesäkuun 29. päivänä ja kiitti, kun saavat pitää minut luonaan koko tulevan vuoden. Ainoa ongelmani kuulemma oli tottuminen kosteaan kuumuuteen (totta, kesti kauan). "She is such a sweet, pleasant little girl. All of our family and friends adore her. She is simply marvellous with the children and _so_ dependable." Jo ennen tätä kirjettä menimme koko perhe miinus pikku Burr päivälliselle Country Clubille. Burrille hankittiin lapsenvahti, jotta minä pääsisin mukaan. Ja minulle tilattiin ruuan kanssa viiniä. Kotona muistan aina silloin tällöin saaneeni illalla creme de mentheä jäämurskan kera, mutta en herran ja rouvan harrastamia gin toniceja.

12.6. menin ensi kertaa  kävellen ostarille, minne oli yhtä pitkä matka kuin meiltä Vuoksenniskalle. Bussit kulkivat äärimmäisen harvoin, Rebecca lupasi opettaa niissä kulkemisen. Häneltä kuulin, että yksi matka maksaa 20 centtiä. Ostoskeskus oli ihmeellinen: "hela hoito on yksi suuri 1-kerroksinen rakennus, jossa on erilaisia kauppoja. Sieltä saa mitä vain." Paitsi ei veljeni himoitsemia yliopistopaitoja, ne piti ostaa yliopiston alueelta ja ne maksoivat vain 2,95 dollaria. Mutta farkkuja sai neljällä dollarilla, niitäkin lähetin hänelle. Itselleni ostin kuitenkin tällä käynnillä sandaalit (3,77 dollaria), "koska ei juuri muita voi käyttää" sekä suunnilleen saman hintaiset tennarit. "Oli ihana lämmin ilta ja olin paljain jaloin. Siellä tapasin apteekin tapaisessa (drug store) erään Billin, opiskelijan, joka on jonkinlaisessa osapäivätyössä siellä. AIna kun olen käynyt siellä, hän kysyy, tarvitsenko apua. Nyt hän tuli muuten vain juttelemaan ja tulos: menen hänen kanssaan maanantaina Indianapolisiin. Hän tarjoaa päivällisen minulle. Bravo! En tiedä hänestä paljoa: hän on alkuaan italialainen, kuten aika monet täällä. On ollutkin Italiassa isoäitinsä luona. On yliopistossa, vaan en tiedä mitä opiskeee, todennäköisesti businessta. Vasta maanantaina kuulen. Älä pelästy Mami, kun kerron hänestä - ei ole Armandon tapainen! Täällä Amerikassa tytöillä on dateja eli tärskyjä useiden (2-3) poikien kanssa. Ja jos on kahdet tärskyt saman kanssa, aletaan puhua, että he seurustelevat. Hassua koko touhu, mutta edullista minulle, koska ei tarvitse maksaa kuluja!"

Varsinaista koti-ikävää en potenut. Kirjoitin kyllä kotiin, kuinka epätodenmukaista oli ajatella, että Suomi on noin vuoden päässä. "Ei saa ottaa turhia murheita kantaakseen, sillä elämä on loppujen lopuksi kai ainaista hyvästijättöä."