On se kumma, miten vähän sitä lähihistoriasta muistaa. Tämä kävi taas tänään ilmi, kun päätin loskapäivän kunniaksi mennä elokuviin. Halusin nähdä Rautarouvan, elokuvan Englannin entisestä pääministeristä, Margaret Thatcherista. Ladya esitti toinen lady, loistava Maryl Streep.

Elokuva oli jotenkin outo. Siinä oli pääosassa jo pahasti dementoitunut, leskeksi jäänyt vanha rouva MT, joka flash backeinä muistelee elämäänsä, poliittista ja yksityistä. Aviomies Dennis on siis kuollut, mutta vahvasti mukana yhteiselossa.

Maryl Streep oli käsittämättömän hyvä, hän oli rva Thatcher! Puhe oli niin Oxfordin englantia että, ulkonäkö oli saatu melkein yksi yhteen, kaikki toimi ja oli uskottavaa. MS on taas ehdolla saamaan pääosa-Oscarin, ja luulenpa että sen myös ottaa.

En muistanut ollenkaan, kuinka väkivaltaisia mellakat Englannissa (kai lähinnä Lontoossa) MT:n pahimpana aikana 1970-luvun lopussa olivat. Enkä muistanut sitäkään, että Falklandin sodassa kuoli paljon sekä englantilaisia että argentiinalaisia, MT jopa antoi käskyn upottaa vastapuolen sotalaiva.

Mutta sen muistan, kuinka tämän Euroopan ensimmäisen naispääministerin tyyliä pilkattiin: hänen kampaustaan, hänen helminauhojaan, rusettejaan ja käsilaukkujaan. (Hän toi mieleeni meidän Kyllikki Virolaisemme.) Hänen kimeää ääntään irvittiin ylähuoneessa - äänenkäyttökoulutuksen tuloksena hän oppi puhumaan matalammalta. Thatcherin opit olivat kovat, mutta maa vaurastui. Poliitikoista elokuvassa oli mielestäni nykypäiväänkin osuva lausahdus: "Me keskityimme to do, kun nykyisin on tärkeintä to be."