Olen viime päivinä pohtinut sitä, kuinka pääsisin yli ystävän (serkkuni P:n) loukkauksista. Hänellä on tapana töksäyttää töykeästi aivan yllättäin. Ja minä pahoitan mieleni.

Esimerkiksi päämäärättömästi kävellessämme kaupoissa ja kaikkea puhellen hän yhtäkkiä tokaisee: "älä seuraa minua!" Ensimmäisenä kertana olin aivan ällikällä, sillä noin minulla on tapana kuljeskella ystävieni kanssa.

Toinen tuore tapaus on erään illanvieton väliajalla. Taas juttelimme niitä näitä, ja P julmistuneena sanoo: "älä keskeytä minua! Jos vielä keskeytät, en kerro tätä asiaa loppuun." Arvatenkin olin jälleen otettu, lievästi sanoen.

Mutta sitten tuli tämä päivä ja Hesari ja siellä tutkija ja psykologi Mikael Sallisen kolumni Anteeksiannon taika.  Hän kirjoittaa kuin minua ajatellen seuraavaa:

"Joku tölväisee meitä puheillaan ja sanat jäävät pyörimään päähämme. Kun muutaman päivän kuluttua kohtaamme tölväisijän, emme sano mitään. Myöhemmin mieluummin sivuutamme kuin kohtaamme hänet."

"Yksinkertainen ratkaisu pahaan oloomme on selvittää tölväisyt, mieluummin tuoreeltaan, ja antaa myös anteeksi. Vaikka ratkaisu on yksinkertainen, on anteeksianto usein vaikea. Anteeksi antamista vaikeuttaa se, että loukkaus on koskettanut meitä henkilökohtaisesti ja tarkoituksella."

Lopussa Sallinen lainaa Tuulikki Saariston kirjaa Taikasanat, ja neuvoo nukkumaan menijää sanomaan ääneen itselleen: Minä annan itselleni anteeksi. Ja jos samalla tulee mieleen kuka tahansa lähimmäinen, sanotaan hänenkin nimensä ääneen ja jatketaan: Minä annan sinulle anteeksi. Eikä lauseiden sanominen kuulemma edes edellytä, että olisi halukas antamaan anteeksi kokemaansa vääryyttä. Riittää, kun sanoo taikasanat.

Tänä iltana sängyssä aion sanoa ääneen

- minä annan itselleni anteeksi ja minä annan P:lle anteeksi.