Vanhempani tietysti antoivat minun jäädä Amerikkaan, vaikka päätös varmasti oli raskas. Äidin kirjettä luin kyynelten vieriessä poskillani. Siellä kaukana olin totta kai puhunut asiasta myös Bryaneitten kanssa. Ja he halusivat kovasti, että asuisin heillä, ja parasta olisi jos jäisin heille! Mr. B jopa lupasi auttaa rahallisesti.

"Olen ajatellut tätä päätöstäni jäädä, ja yhä varmempi olen että tein oikein. Ei tule olemaan muita minulle eikä Richille. Ensi syksynä saan hänen fraternity-neulansa, joka on melkein saman kuin kihloissa olo. Ja sitten joskus saan ihan oikean kihlasormuksen. Mutta tämän kesän jälkeisenä kesänä tulen kolmeksi kuukaudeksi kotiin. Opetan vaikka englantia, jos en muuta työtä saa. Matkasta en vielä osaa sanoa mitään, mutta yritän järjestää sen mahdollisimman halvaksi - vaikka työskentelisin laivalla. Ja sitten kaksi poikapuolista ystäväämme on menossa samana kesänä Eurooppaan, jopa Skandinaviaan, ja elättelen toivoa saada ajella heidän kanssaan jopa kotipihalle asti."

Passini ehti mennä vanhaksi hiukan ennen vuoden vaihdetta. Uusimisessa oli omat vaikeutensa, kun vanha piti lähettää Washington D.C:hin ja uuden saaminen kesti ja kesti. Kotipaikan muutosta puuhasin myös; tahdoin tulla Bloomingtonin asukkaaksi, jotta opintoni maksaisivat enää vain 11 dollaria per tunti per kuukausi, kun muussa tapauksessa joutuisin maksamaan 32 dollaria. Töitäkin saisin sitten tehdä niin paljon kuin jaksaisin. Tässä prosessissa sekä vanhempani että Bryanit joutuivat lähettämään omia varallisuustietojaan. Yhdestä paperista minulle selvisi, että mr. B ansaitsee vuodessa yli 50.000, "huima summa kerrassaan". Sain kuin sainkin opiskeluviisumin vuoden -67 loppuun ja vain tämän ansiosta kirjoitin saavani tehdä töitä. Näin jälkikäteen en osaa sanoa, mikä näistä on kaikkein merkityksellisintä, mutta totta on, että opiskelin sekä tein töitä.

Yliopistolla olin ottanut Public Speakingin aineeksi - rohkea teko, kun Suomen koululaitos ei siihen maailman aikaan millään lailla rohkaissut oppilaita suulliseen ilmaukseen. Opettajani oli neekerimies. Toisen julkisen puheeni pidin maaliskuussa -66 ja ihan oli heikottanut sitä ennen ja sen jälkeen. Aiheena oli "Ihmisten tapaaminen" - ja minä kerroin siitä, kuinka vaikeaa on solmia ihmissuhteita vieraassa maassa vieraalla kielellä. Arvosanaksi sain C- eli kakkosen, "yleensä ovat saaneet 2 tai 2 1/2". Olin ollut vähällä jättää koko kurssin, kun olin tuntenut itseni niin huonoksi muihin verrattuna. Ensimmäinen puheeni oli arvioitu D:ksi, ja arvelin ettei kukaan muu ole saanut yhtä huonoa arvosanaa. "Onneksi paranen koko ajan, hermostuneisuudesta kun vielä pääsisin."

Englannin toisen lukukauden jakso oli jo huomattavasti vaikeampi. "Luemme kumman vaikeatajuisia kirjoja, joiden ajatusten kanssa en ole samaa mieltä." Mitähän ne kirjat olivat, kun en ole mistään löytänyt mainintaa yhdestäkään. Esseistä olin kuitenkin saanut C- sekä B-, ja lopussa sanat good work. Tässä paremmassa oli analysoitava kaksi runoa, oli oltava joko samaa mieltä tai kiistettävä runoilijan ajatukset.

Opetuksen johdannossa (Introduction to Teaching) oli "kiva mies-tutor. Hän ihastui nimeeni ja aikoo antaa sen vauvalleen. Perheessä alkavat tyttöjen nimet jo ennestään E:llä. Arvosanankin pitäisi siis olla suhtkoht hyvä!"

Kesäksi olin onnistunut saamaan työpaikan yliopiston biologian kirjastosta. Pääkirjaston hoitaja tahtoi palkata minut, vaikka en ollut läpäissyt konekirjoituskoetta henkilökunnan hakutoimistossa. Palkka olisi alussa 1,45 dollaria tunnilta. Työluvan järjestäisi yliopiston Placement Bureau. Talvellakin saisin jatkaa kirjastossa parina iltana viikossa ja hankkisin näin ollen 15-20 dollaria. Olisin päässyt myös ylipiston kirjakauppaan, mutta siellä alkupalkka olisi ollut vain 1,10 dollaria/tunti.

Rich oli menossa kesäksi töihin Wisconsiniin joko rakennuksille tai tietöihin. Hän menisi tienaamaan rahaa opiskelua varten. Vanhemmat eivät auttaneet häntä rahallisesti millään lailla, kun isä olisi halunnut hänen jatkavat työtään maatilalla. Noissa rankoissa kesätöissä Rich kertoi hankkivansa noin 350 dollaria viikossa, mutta tekisi hän töitäkin 10 tuntia seitsemänä päivänä. Autonkin hän osti, Volkkarin vuosimallia -60, hinta 450 taalaa.

2.7.1966 kirjoitin, kuinka ihanaa on nyt meillä kotona, kun koko talo on ollut ilmastoituna viikon verran. Ja kuinka ilta oli ollut ihana, kun olin saanut olla yksikseni ensimmäisen kerran vuoteen. Omaa rauhaa ja omaa lupaa olin aina silloin tällöin kertonutkin kaipaavani, suomalainen kun olen. Illalla olin lukenut äidin lähettämiä Me Naisia ja huomannut siellä alleviivauksia. "Usein käy niin, että ymmärrämme vanhempiamme vasta sitten, kun itsekin olemme melkein aikuisia." Vastahan olin oppinut ymmärtämään elämäni kauneuden ja hyvyyden ja kaduin niitä vuosia, jolloin olin ollut pahantuulinen ja kiittämätön nuori. Ja taas kiitin kaikesta, "kodista, kasvatuksesta, huolenpidosta, hyvyydestä, ymmärtämisestä, vapaudesta - sanalla sanoen rakkaudesta". Syksymmällä parahdin ja kirjoitin "rakas äiti, älä luovu minusta koskaan! En minä ole elämästänne kadonnut."

Täysi-ikäiseksi, 21-vuotiaaksi, tulin 25.7.1966. Silloin rohkaistuin soittamaan kotiin ja sain puhua äidin, isän ja veljen kanssa. "Mikä onni, mikä suunnattoman ihana syntymäpäivälahja!"  Olin ihan vapissut hermojännityksestä ennen ja jälkeen puhelun. Olin kutsunut synttäreilleni seitsemän vierasta (Rich, Marian & Bob, Edie & Tom, Margaret & Georg) , odotin heitä saapuvaksi 18.30-19.00. Minä en saanut tehdä yhtään mitään, koska olin synttärisankari.  Mr. B tuli tervehtimään vieraitani ja toi juomia, cokista ja olutta. Illan hämärtyessä valmistuivat pihvit ulkogrillissä. Juuri kun olimme aloittaneet syödä, alkoi sataa kaatamalla, joten pojat nostivat pöydän autotalliin. Aterian päätyttyä toi mr. B shampanjaa ja  sanoi maljapuheessaan, että he olivat oikein onnellisia, kun olen täällä USA:ssa. Kakku oli "tietysti vaaleanpunainen 21 kynttilöineen. Lopuksi oli tanssia autotallissa sateen ropistessa mukavasti. Tällaiset kutsut ovat kovin yleisiä täällä. Mukavinta on välittömyys. Nytkin olimme shortseissa, kuten olivat Bryanit ja heidän vieraansa." Bryanien vierailta sain aika oudot lahjat, alusvaatteita: vaalean beiget pöksyt, alushameen ja rintaliivit! Bryaneilta sain vaaleanpunaisen yöpuvun, vaaleanpunasankaiset aurinkolasit, kameran, filmiä ja "valolamppuja" (oletettavasti salamavalojuttuja), jotta voisin ottaa sisäkuviakin.

Tuona kesänä mainitsin Vietnamin sodan ensimmisen kerran. Yliopistosta värvättiin poikia armeijaan niin yleisesti, että se oli pelottavaa. Siellä kukaan tuntemani ei ollut sodan kannalla. Rich oli sanonut, että lähtisi sotaan vain, jos kyseessä olisi Pearl Harborin tapainen hyökkäys. "Häntä ei kiinnosta Saigonin prostituuttien puolustaminen. Siellä on kai maailman laajin ja organisoiduin systeemi. Kuumuus on hirvittävä, viidakko pelottava päivälläkin ja kommunistit ovat opettaneet 4-5 -vuotiaat lapsetkin heittämään kranaatteja USA:n sotilaiden joukkoon. Luutnantin keskimääräinen elinaika taistelukentällä on 15 SEKUNTIA, joten Richillä ei olisi suuria mahdollisuuksia palata elävänä jos sinne joutuu."  Miksiköhän siellä Saigonissa oli niin paljon prostituutiota - eiköhän juuri siksi, kun siellä oli niin paljon amerikkalaisia sotilaita... Naimisissa olevat miehet olivat pitkään suojassa draftilta, mutta sitten sekin kumottiin. Se aiheutti hetkellisen piikin opiskelija-avioliitoissa. Yksi nuorukainen kaveriporukastamme oli ollut Vietnamissa. Hän ei koskaan kertonut kokemuksistaan ja häntä pidettiin hiukan omituisena.

Kesällä tutustuin Inekeen, ja meistä tuli oikein hyvät ystävät. Ineken vanhemmat olivat 20 avioliittovuoden jälkeen eroamassa, hän ei ollut varakkaasta kodista ja tästä syystä hänkin oli student girl kuten minä. Ineke asui läheisen lääkäriperheen suuressa, kauniissa kodissa. Ja mikä parasta, Ineke oli melkein eurooppalainen, sillä hänen äitinsä oli Hollannista, Tina - Ineke merkitsi pikku-Tinaa. He olivat katolisia, ja niin minäkin kävin sunnuntaisin Ineken kanssa messussa. Toisenkin hyvän ystävän sain, suomalaisen vierailevan kansantieteen professorin tyttären, Irma Turusen Helsingin Lauttasaaresta. Irma oli blondeista blondein kuuden ällän ylioppilas Tyttönorssista.

Keväällä -67 Ineke tutustui Bloomingtonin yliopiston komeimpaan nuorukaiseen, Peter Kreegeriin. Jo sitä ennen olin pannut merkille tämän komistuksen campuksella. He tapasivat liikennevaloissa, kun olivat niissä joutuneet pysähtymään valoihin. Ineke halusi näyttää, kuinka täältä pesee ja kaasutti ärhäkästi liikkeelle. Mutta pari heistä tuli, vaikka kaikki taivaan merkit olivat sitä vastaan. Ineke oli köyhä katolinen tyttö, Peter yhden rikkaimman amerikanjuutalaisen perheen vesa. Avioitumislupaa he eivät saaneet kummatkaan, niinpä he menivät salaa naimisiin, eloped. Saivat kolme kaunista lasta ja asuvat nykyisin suuren suurella tilallaan, missä Ineke harrastaa ratsastusta. Peterin kotitalo Washington D.C:ssä on säätiöity nykytaiteen museo Foxhall Drivella. Siellä ovat esillä perheen taulut, Picassosta Rembrandtiin ja saattaa siellä olla esillä isän Stradivarius-viulukin, mene ja tiedä. Foxhall Drivelle minun piti palata kesän -67 jälkeen.

Ineken "kodissa" meillä oli syksyllä hipat ja ruokalistalla oli uuniperunat + hapan kerma, asparagus + soosi, pihvit, pyöreät kuumat leivät, apple pie ja kahvi. Juomana oli "punainen ruokaviini, jonka saimme kadun toiselta puolelta mrs. Pizzolta"..

Jo keväällä mr. B oli sanonut, että jos jään USA:aan, hän vie koko perheen syksyllä Michiganiin. Ja niin tapahtui. 19.10. ajoimme viisi tuntia Marshalliin, Michiganiin, missä yövyimme Holiday Innissä. "Vuoteen vieressä oli jono nappuloita  valoja ja TV:tä varten." Illalla söimme Van Schular's-ravintolassa, jonka mr. B kertoi olevan 10 parhaan joukossa USA:ssa. Alkupalat olivat ihanan herkulliset: hyvää pehmeää juustoa, sauerkrautia ja silliäkin! Sitten söin paistettua shrimppiä."   Ilmat eivät suosineet, oli satanut sunnuntaista torstaihin ja villapusero oli ollut tarpeen. Päivisin kävimme kuitenkin kalassa, käytössämme oli ollut kaksi moottorivenettä 3,5- ja 9,5-hevosvoimaisine moottoreineen ja yhtenä päivänä purjevene ja bontonivene. Päiväretkiä teimme. Ajoimme Gaylordiin eläinmuseoon ja Michigan Laken rannalle Petoskeyyn, pittoreskiin lomakeskukseen. Eräästä kaupasta bongasin Rewellin shaaleja.

Syyslukukaudella kerroin ottaneeni vain 12 tuntia, jotta jäisi aikaa opiskeluun, työntekoon ja virkistykseen. Olisin tunneilla 8.30 - 1.15 viitenä päivänä viikossa. Sen jälkeen luin kirjastossa neljä tuntia ja kun Rich vapautui omiltaan, hän vei minut kotiin. Siellä katoin pöydän, siistin paikkoja ja menin taas kirjojen ääreen tai istuin lasten kanssa iltaa. Deanin kanssa olin käynyt myös juttelemassa ja olin saanut hänen kotinumeronsakin.

Syksyllä olin lopettanut työt biologian kirjastossa, kun Ineken kanssa pääsimme töihin yliopiston kirjakauppaan. Oli minua pyydetty tarjoilijaksi opiskeljoiden omistamaan pizza-paikkaankin ja uimavalvojaksi Sarkes Tarzianille. Kirjakaupassa oli luvattoman hauskaa, kun komeat opiskelijapojat pörräsivät ympärillämme. Yritin olla mahdollisimman asiallinen, mutta niin siinä vain kävi, että saimme molemmat lähtöpassit. Pääsin hyvin pian Bryanien ystävien yksityiseen kirjakauppaan ja siellä olin töissä loppuun saakka. Olin tyytyväinen, kun sain palkan lisäksi 10% alennuksen kaikista kirjoista.

Suomalaisen Irman tulostako vai mistä johtui, mutta joulua lähestyttäessä aloin tuntea yhä kasvavaa koti-ikävää. Tunsin olevani sisältä tyhjä ja elämäni alkoi tuintua tarkoituksettomalta. Kaiken lisäksi aloin väsyä suureen työmäärääni: opiskeluun, työntekoon ja lastenhoitoon. Kerrankin kirjoitin, kuinka olin ollut babysitterinä _joka ikinen _ päivä ja kuinka olen melkein puolikuollut. Yhdessä Turusten kanssa aloimme suunnitella tulevaa kotiin lähtöä. Isä-Turunen lähetti kyselyitä laiva- ja lentoyhtiöihin - miten helppoa nykyisin onkaan matkojen osto ja suunnittelu. Suomen asioita seurasin nyt tosissani ja säikähdin pahanpäiväisesti, kun sikäläinen lehti kirjoitti, kuinka Suomi on kallistumassa yhä enemmän vasemmalle. Pelkäsin, että meille käy kuten Unkarille. Mr. B:llekin kerroin pelkoni, mutta hän rauhoitteli minua ja sanoi, ettei se kirjoitus niin paha ollut. "Enköhän koskaan tiedä, mitä itseltäni vaadin. Pidän Bryaneista, mutta eivät he ole vanhempiani enkä mene heidän luo suruineni. Hymyilen vain. Pidänhän minä Richistäkin, mutta ei hänkään jaksa aina ymmärtää, kun itken aika paljn nykyään. Ystäviä minulla kyllä on vaikka muille antaa." Uskontoakin olin vaihtamassa luterilaisuudesta katoliseksi.

Thanksgiving-päivää vietin Ineken kotona ja siellä oli olo ollut kuin Euroopassa! Kävelimme paljon ulkona luonnossa; pelloilla, metsissä ja järven rannoilla, kuuntelimme musiikkia magnetofonilta, puhuimme hollantia (!) ja ajelimme moottoripyörällä. Oli ollut niin mukavaa, että kotimatkalla piti taas itkeä eikä hyinen ilmakaan parantanut tilannetta. Itsenäisyyspäivänä kirjoitin, etten usko palaavani tulevan kesän jälkeen, "Suomi on minun paikkani".  Opinto-ohjaajani, dean Hertwekin luonakin yritin jutella asioistani, mutta keskustelusta ei tullut mitään, kun "vain itkin...itkin hänen sylissään ihan, kun hän niin haluaa auttaa minua". Tämä on niitä asioita, joita muistan. Muistan, kuinka dean sanoi, että kärsin koti-ikävästä ja että siitä syystä minun täytyy mennä käymään kotona.  Muistan, kuinka kävelin tältä tapaamiselta kotiin ja kuinka kaiken itkemiseni jälkeen taivaskin itki. Kotoa pyysin pikakirjettä, kun olin niin sekaisin.

19.12.66 kirjeessäni kerroin antaneeni Richille sen fraternity-neulan takaisin, se oli kuulemma ollut vain vaivana ja vastuksena ja tuonut lisää huolia elämääni. Tunsin nyt olevani selvemmillä vesillä ja aloin odottaa innolla kevättä. Aioin ottaa ranskaa viisi tuntia ja kuunnella saksaa ilmaiseksi viisi tuntia, "jotain kirjallisuutta myös". Bryaneitten kanssa kävin keskustelua tulevaisuudestani ja silloin olin ottanut ensi kerran esille haaveeni lentoemännästä. Bryanit innostuivat kovasti, se olisi ihanneammatti minulle. Mr. B lupasi tehdä voitavansa, jotta pääsisin johonkin suureen Atlantia ylittävään lentoyhtiöön.

25.12.1966 isäni täytti 60 vuotta ja olisin niin halunnut olla silloin kotona. Sain sentään häneltä kirjeen, mikä oli harvinaista herkkua, isäni ei ollut kirjeiden kirjoittaja. Jouluna oli kotoa saamani pitkä lilahtava neulepukuni saanut kiitosta ja mr. B oli tykästynyt saamaansa kirjaan niin, että päätti tulla Suomeen ja Imatralle. Kirjeessäni kysyin, saako Suomesta aitoa kaviaaria - arvatenkin mr. B:n pyynnöstä. Mrs. B sanoi rakastavansa äitini tähettämää mari-essua, Rebeccakin kiitti melkein kyyneleet silmissä saamastaan lahjasta. Mrs. B kirjoitti äidilleni "How we can ever say good-bye to your dear, sweet daughter I don't know. She is one of the finest persons I have ever known or expect to know and she will have a place in our hearts _always_. We adore her, her patience and understanding are unbelievable and so refreshing. Some day the Bryan family hopes to come to Finland to say hello - when that will be, I have no idea-"

Kevät -67 alkoi iloisissa merkeissä. Irman kanssa puuhasimme yliopiston kansainvälisille päiville oman Suomi-pöydän. Keräsimme sinne kaiken, mitä olimme tuoneet tai lahjoittaneet. Suurinta huomiota - meidän lisäksemme! - sai saunakirja; meistä oli erityisen hauskaa seurata, kuinka kirjaa selaavien ilmeet muuttuivat, kun esiin tuli alastomien ihmisten kuvia. Tunnetusti amerikkalaiset eivät ole alasti edes perheen kesken, ja me hihittelimme kun funtsimme, kuinka perversseinä he mahtavatkaan meitä suomalaisia saunojia pitää.  Yliopiston presidentin, mr. Elvis J. Starkin luona kahvilla kävimme ja söimme "Kreikan prinsessan visiitin jätteitä ja puhuin Kuuban pojalle ja Kyproksen pojille". Turusten kanssa olin jatkuvassa yhteydessä. Kun eräänä sunnuntaina ei ollut mitään tekemistä, soitin Irmalle, joka "vanhempineen oli juuri minua ajatellut. Sinne sitten pyyhälsin. Syötiin voileipää ja kakkua ja pelattiin korttia ja naurettiin niin että vatsaan koski. Hänen vanhempansa ovat sitten hassuja ihmisiä - saa tavallaan hämäläisen vaikutuksen, mutta molemmat vitsailevat jännällä tavalla."

Jatkoin ranskan ja saksan opiskelua. Aika ihmeelliseltä tuntuu kielten opiskelu yliopistotasolla: "On hassua, kun toistellaan ranskaa maikan jälkeen eikä kirjaa saisi edes pitää auki eikä harjoitella kirjoittamista. Saksassa luetaan kirjoja saksaksi, mutta keskustellaan englanniksi." Kirjakaupassa olin töissä 27 tuntia viikossa ja hankin siitä ruhtinaalliset 33 dollaria. Sain vihdoin viimein päätökseen mr. B:lle neulomani villapaidan, mistä sain kympin ja kirjoitin, ettei enää yhtään villapaitaa tästä koneesta.

Liivalta sain pitkän kirjeen, jossa hän kertoi, että heille syntyy vauva joskus elokuussa. Hän pyysi minua kummiksi, ja kummi minusta tuli heidän Linnea-tyttärelleen. Kennedyn murhaa ja sen selvityksiä käsittelen kirjeissäni jonkin verran, samoin Der Spiegelissä ollutta artikkelia murhasta. Tätä lehteä eikä asiasta kirjoitettua kirjaa saanut Amerikoista, niinpä pyysin veljeäni lähettämään sen. Svetlana Stalin oli lentänyt Sveitsistä New Yorkiin ja kerroin, kuinka 80.000 sanaa pitkä kirja hänen elämästään julkaistaisiin pian siellä.  Kuviakin minusta otettiin. Yksi nuorukainen kuvasi korviksia mainokseen ja toinen otti kuvia jonkun lehden kanteen, harmi vain kun kamera filmeineen putosi järveen!

Lentoemäntähommiin tuli heti vauhtia. Helmikuussa oli ensimmäinen haastatteluni, United Airlines oli yhtiö. Se ei ollut toivelistani top, koska se lentää vain USA:n sisäisiä lentoja. Professori Turunen tunsi silloisen Aeron johtajan ja lupasi hänkin auttaa minua. Transworld Airlinesillakin kävin, mutta he eivät innostuneet. Pan Amin haastattelu oli totisinta totta. "Kaksi naishenkilöä teki kysymyksiä ja kertoi yhtiöstä. 20 minuutin kuluttua he lähettivät minut pois ja olin ihan masentunut - ja menin töihin. Sinne sain puhelun Placement Bureusta ja he pyysivät takaisin täyttämään kaavakkeen oleskelua ja työtä varten U.S.A:ssa. Siellä sitten yksi Randolf Powell, toiseksi korkein virkamies, tuli juttelemaan ja avusti minua paljon.  Hän toivotti onnea ja menestystä. Kuulen tuloksen kahden viikon kuluttua." 15.5. kirjoitin ja kerroin, että "pääsin Pan Americanille ihan noin vain! Mrs. B tuli työhöni kirjakauppaan kirjeen kanssa ja avasi sen ja luki ja siellä me hypittiin ja halattiin ja minä aloin soittaa tutuille." Nyt oli enää läpäistävä lääkärintutkinto, saatava suosituksia ja siirtolaisviisumi. Koulutusajalta luvattiin maksaa 316,57 dollaria,  todennäköisesti kuukaudessa.

Bryaneitten partacollien, ihanan Willyn, olisin saanut ikiomaksi. Perhe lupasi maksaa koiran lentomatkan, mutta mitä järkeä olisi ollut ottaa koira, kun itse suunnitteli lentävänsä mannerten väliä.

Pojatkin alkoivat taas soitella. "Perjantaina Tom vie minut syömään ja Jeff haluaa lähteä kanssani ulos, viime lauantaina oli kahdet deitit, mutta rikoin toisen."  Äitiä rauhoitin sanomalla, etten aio kehenkään rakastua. Dean Hertweck oli edelleen huolissaan minusta, halusi tarkkailla elämääni. "Hän on oikein hyvä, halaa aina isällisesti ja mulle tulee siellä aina pala kurkkuun."  Ja sitten tapasin Brucen, pitkän pian valmistuvan lakitieteen opiskelijan. Hän oli "fiksu kuin mikä, hankkii koulun ohessa 100 dollaria kun tekee töitä yliopiston Business-lehden toimituksessa."  Bruce otti yhteyttä, kun oli kuullut etten ollut enää Richin kanssa ja pyysi mukaansa Chicagoon, missä serkkunsa meni naimisiin. Oli hän soittanut kotiinsakin ja kysynyt, saako tuoda mukanaan yhden suomalaisen tytön. Muistan suuren, erittäin tyylikkään kodin Chicagon esikaupunkialueella ja ostosseikkailuni Chicagossa, yhteiset ateriamme Brucen kotona ja sen, kuinka hän tuli yöllä huoneeseeni. Mutta häistä minulla ei ole minkäänaisia mielikuvia. Bruce itse lenteli pitkin poikin Amerikan mannerta työhaastatteluissa. Ehti hän kanssani - sekä Irman ja Chuckin -  Kentuckyyn derbya katsomaan, sääli vain että Loisvillessä satoi, mutta meillä oli kivaa. Ja illalla mentiin Brucen luo syömään. "Eli kyllä täällä tekemistä riittää, kun vertaa kotoisiin oloihin."

Kävimme yhdessä myös Little 500 -viikon huipputapauksessa, jossa vetonaulana oli Bob Hope -show. Muita esiintyjiä olivat Vic Damone, Nancy Ames, Dean Martinin tytär Claudia Martin ja The Associations. Bob Hope oli kampuksella jo kolmatta kertaa ja nyt hän laittoi esiintymispalkkionsa pesämunaksi perustamaansa Bob Hope -stipendiin. Bruce päätti sitten aivan yllättäin mennä Peace Corpsiin Etelä-Amerikkaan samaan aikaan, kun minä olisin Pan Amin kurssilla Miamissa. Sovimme, että hän lentäisi sieltä luokseni aina kun voi. Kotoa kirjoitin hänelle muutaman epätoivoisen kirjeen, kun en osannut päättää jäädäkö Suomeen vai ei. Bruce toivoi minun tulevan takaisin, mutta sanoi ymmärtävänsä, jos päättäisin toisin. Olinhan jo kerran aloittanut kaiken alusta ihan yksin, ja nyt se olisi tehtävä taas.

Ineken kautta tapasin Tibin, juutalaisen Tiberiuksen, Peterin ystävän. Tibin vanhemmat olivat entisiä Romanian juutalaisia. Näin jälkeen päin olen ajatellut, että hänen äitinsä oli mitä todennäköisimmin selviytynyt keskitysleiriltä, sillä hänen terveytensä oli heikko. Hän oli hyvin hauras ihminen, ja heillä oli aina hämärää sisällä, sillä ikkunoissa oli valoverhot edessä. Ineke, Peter ja Tibi järjestivät minulle läksiäiset Ineken "kotona": söimme hyvin, lähetimme muutaman raketin ilmaan ja itkettiin aika lailla. Ineke sai talvivaatteeni säilytettävksi ja sovimme, että kun palaan, lennän Peterin kodin kautta Miamiin.

Helsingissä vastassa olivat veljeni Ville ja hänen tyttöystävänsä Heli. Olin melkein järkyttynyt, kun eivät vanhempani. Minulla on tunne, että olisin ollut koko kotimatkan auton takapenkillä pitkälläni ja vain itkenyt. Itkin tietysti väsymyksestä mutta myös kauheasti kalvavasta koti-ikävästä. Vanhempani tulivat kotiin vasta jonkun ajan kuluttua meidän tulostamme. Äitini muisti kuinka olin suorastaan huutanut tai pikemminkin mörissyt "äiti, äiti" kun juoksin hänen syliinsä. Minä taas muistan sen, kuinka vanhempani olivat mielestäni vanhentuneet niin paljon.

Turuset lensivät Suomeen omia aikojaan, mutta lupasimme olla yhteydessä vastakin. Kesällä kävin Helsingissä Pan Amin osoittamalla lääkäriasemalla terveystarkastuksessa, jossa ei löytynyt mitään moitteen sijaa. Samalla käynnillä Anna-lehden toimittaja pysäytti minut Kolmen sepän patsaalla, otettiin kuva ja se julkaistiin lehdessä. Kesällä pääsin toiveitteni mukaisesti "ikävystymään Imatran toimettomuuteen" ja olin uimaopettajana Imatrankosken uimalassa. Siellä yksi entisistä kaukaisemmista koulukavereistani kertoi opiskelevansa Turun Kieli-Instituutissa ja millaista siellä on. Lähetin paperit Turkuun kertomatta kenellekään. Hakijoita oli monta sataa, tuhatkin kenties, en muista tarkasti, mutta  karsinnan jälkeen vain 12 hyväksyttiin. Olin yksi onnekkaista. Kirjoitin kirjeen Pan Amille ja kerroin, että perhesyistä johtuen en tule Miamiin lentoemäntäkursseille. Isäni oli päätöksestä vahvasti eri meltä, mutta äiti ymmärsi. Vielä vuosikymmenten jälkeen hän sanoi, etten olisi ollut onnellinen Amerikassa. Niin aloitin syksyllä opiskelut Turussa, eivätkä Amerikan pojat enää soittaneet outoihin aikoihin aamuyöstä.