Viikonloppu jää mieleen kolmesta asiasta: hurjasta sunnuntain lumimyräkästä ja näkemästäni näytelmästä & kuulemastani konsertista.

Perjantaina Espoon teatteri esitti Risto Isomäen kirjan pohjalta tehdyn näytelmän Sarasvatin hiekkaa. En ole kirjaa lukenut, mutta tiesin sen olevan scifiä ja kertovan ilmastonmuutoksesta, seuralaiseni oli kirjansa lukenut ja ihmetteli, kuinka voidaan näyttämöllä toteuttaa mitä tapahtuu kun jopa sadan metrin paksuiset jäämassat kerääntyvät ahtojään kaltaisiksi valleiksi ja lähtevät liikkeelle. 

Sarasvatin hiekkaa vie matkalle maailman ilmastonmuutoksen kipukohtiin. Venäläinen sukellusveneinsinööri  ja intialainen meriarkeologi tutkivat mereen huuhtoutuneen kaupungin tarinaa - onko sama kohtalo edessä nykykaupungeilla. Jäätikkötutkija on havainnut, että mannerjäätikkö on sulanut reikäjuustoksi. Kun henkilöt yrittävät saada venäläisen ympäristöministerin ymmärtämään tilanteen vakavuuden, tämä kysyy lakonisesti, miksi läntinen maailma pitäisi edes pelastaa.

Erittäin yksinkertainen lavastus, taidokas valo- ja äänitekniikka ja loistava dramaturgi tekivät teatteri-illasta todella ajatuksia herättävän elämyksen. Loppu oli huikea, kuin suoraan oopperasta Jumalten tuho -  ja ne  jäämassat todella murisivat ja paukkuivat ja liikkuivat!

Eilen matkalla uuteen Musiikkitaloon minulta tultiin kysymään, olenko ajatellut vakuuttaa ydinkatastrofin varalta. Greenpeace se siinä puhui edullisesta 2,95 miljardin vuosimaksusta!, huh - sanoin, etten jaksa ajatella maailmanloppua, vaan haluan elää tätä hetkeä ja tätä päivää ja toivottavasti kulkea kohti huomista. Jos kuitenkin kiinnostuit, katso lisää www.greenpeace.fi/ydinvastuu (klik).

Musiikkitalo oli minulle uusi tuttavuus, sen ulkokuori ei ole tehnyt vaikutusta ohi kulkiessani. Sisälläkään ei syntynyt wau-ihastusta, mutta hieno se on: avara ja tumma ja salin akustiikka upea. Meillä oli hyvät paikat kuunnella ja nähdä, kuinka Tapiolan sinfonietta soittaa Mozartia, Mendelssohnia ja Ludwigia. Erityisen sykähdyttävää oli, kun vuoden 2005 Sibelius-kilvan voittaja (olin tuolloin seuraamassa finaalia Finlandia-talossa), kaunis  Anna Pogostkina keltaisessa silkkisifongissaan astui lavalle, laittoi Stradivariuksensa kaulakuoppaan ja alkoi soittaa Felix Mendelssohnin E-molli konserttoa viululle ja orkesterille. Se viulu soi ja hengitti ja värisi, siinä oli aivan ihana ääni, joka Annan taitavissa käsissä vain korostui.

Konsertin jälkeen ulkona tuiki tuntematon nainen tuli sanomaan minulle, että teillä täällä Helsingissä on kauheasti lunta, paljon enemmän kuin heillä Mikkelissä. Ja tulihan sitä vaaka- ja pystysuoraan. Polvia myöten piti hangessa jalkakäytävillä kahlata. - Kauheasti en hinnoista juuri kitise, mutta Musiikkitalon 8 euron pikkuinen leivos jäi kyllä mieleen. Toisaalta itse konserttiin pääsee ainakin toistaiseksi edullisesti, minun lippuni maksoi vain 19 euroa.