Aika kivaa ja touhukasta on ollut elämämme! Minäkin itsekkääseen oloon tottunut vanhempi naishenkilö olen joutunut asettamaan koiran tarpeet omieni edelle: aamulla on heti laitettava paljon päälle ja sitten pissalenkille ulos ja sama iltapäivällä ja viimeiseksi ennen nukkumaan menoa. Tänä aamuna taas menimme jäälle läpi kuorrutetun puistikon. Muita ei siellä sitten koko aikana ollutkaan, enkä ihmettele, sillä kylmää oli. Pikku koirakin nosteli tassuja ja lopussa tärisi vilusta. On kai hänellä takki, mutta sellaista en saanut mukaan.

Nyt iltapäivällä otin koiruuden mukaan uintiretkelle. Ajattelin, että näin saan kaksi kärpästä jne. Ja hienosti kaikki meni, kukaan uimareista ei kiukutellut kun toin Epun pukukoppiin. En näet uskalla jättää häntä mihinkään ulos, ettei vain mitään pahaa tapahdu. Muistan, kuinka äitini aikoinaan hoitaessaan meidän koiraamme, pelkäsi ennen kaikkea sitä, että koiralle tapahtuu jotakin tai se karkaa - ja jos niin kävisi, hän ei saisi koskaan anteeksi.

Muutenkin ovat entiset koira-ajat tulleet mieleeni: En muistanutkaan, kuinka seurallisia koiraihmiset yleensä ovat. Ja mikäs siinä on jutustellessa, kun karvapallerot leikkivät. Eppu taas tuntuu olevan monesta kovin hellyttävä pakkaus. Tänäänkin vanhempi herrahenkilö (vaimon kera tosin) herkesi häntä silittelemään ja pöllyttämään. Lopuksi sanoi vielä, että nyt muistatte hänet tuoksusta.

Uinti oli jälleen suloisen ihanaa, vaikka pakkanen ei aamulukemista juuri ole laskenut (reilut 17 astetta). Mutta kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mukana samanhenkinen ystävä, hanget hohtavat ja ilma on raikas hengittää ja keho virkistynyt kylmästä kylvystä - voiko ihminen enää muuta toivoa!