Elämä on oikeasti kivaa, vaikka joskus mukavat asiat suorastaan kasaantuvat. Tällä viikolla olen ollut kahdesti teatterissa, kerran museossa ja kerran oopperassa. Lilga Kovanko eläytyi Stalinin ajan hirmutekoihin ja perustuu tosi tarinaan. Ennen esitystä näin kuinka Lilga teki ristinmerkin kolmesti. Ja sitten hän kertoi, kuinka ensin hänen  miehensä vangittiin ja katosi. Hänen sydänsairas poikansa jäi yksin Moskovaan ja menehtyi. Tarinan vahva nainen selvisi 30 vuoden helvetistä: Moskovasta hänet kyydittiin Marinskin kautta Vladivostokiin, sieltä Georgievkaan,  Moskovan kautta Suomeen. Irvokkaaksi kaikki muuttui, kun äänitehosteena käytetty Kekkonen kiitti Stalinia hänen hienosta työstään ja vakuutti koko Suomen kansan surevan kanssaan tämän kuolemaa (6.3.1953). Ajatella, että minun lapsuudessani oman maan presidentti puhui silkkaa potaskaa ihan tosissaan! Olimme pahasti suomettuneita.

 Lipun hintaan kuului ilmainen kiertely Amos Andersonin museossa. Mikä upea paikka, entinen Amoksen koti ja liiketilat. Monta kerrosta, puolikkaitakin, täynnä taidetta, kaikkein kiinnostavin ja ihmeellisin oli Escher liki kolmiulotteisine tauluineen. Ylimmästä kerroksesta löytyi jopa kaunis kappeli ja pienet urut. Harmi vain, kun en älynnyt ottaa kameraa mukaan.

Viimeiseen valsiin en osannnut varautua ollenkaan. Kaiken kuulemani perusteella uskoin, etten pidä siitä. Vaan toisinpa kävi: vanhukset olivat sydäntäsärkevän tosia, äitiäkin ymmärsin taas näin jälkikäteen paremmin. Näytelmässä dementikko pelkäsi ja potki näkymättömiä koiria, äiti ahdistui kotiinsa tulevista vanhoista naisista. Kaikki potilaat olivat loistavia rooleissaan: Sara Paavolainen huikean hyvä ruumiin kieltä myöten, Leena Uotilan dementikkoa katsellessa ei voinut kuin toivoa, että oma pää kestää. Seppo Maijalan botanisti kun esitti Aznavourin Eilen kun mä tiennyt en, tuli iso pala kurkkuun. Ja niin edelleen. Herra armahtakoon hyvin vanhaksi tulemiselta mutta ainakin palvelutaloon joutumiselta!

Kun ei mitään odota, yleensä ilahtuu. Niin kävi eilen, kun taas oli oopperaa Metropolitanista. Hamletista en ollut koskaan kuullut, mutta mikä meno ja musiikki ja mitä draamaa! Aivan upea elämys, toiseksi paras heti Boccanegran jälkeen. Ainoa kurjuus oli Finnkinon (ystävällinen) henkilökunta, joka päästi sisään myöhästyneitä kuulijoita. Pahimmat vielä tunti esityksen alusta. Reklamoin siellä ja tänään netissä: ei saa antaa joidenkin myöhästyneiden pilata suuren salillisen nautintoa. Ooppera ei ole hollitupa, jonne tullaan miten sattuu. Tosi elämässäkään ei teatteriin tahi oopperaan pääse enää esityksen alettua.

Tänä iltana jännnitän kirjallisen ystävän tyttären lauluja X-Factorissa, sitä ennen ihastelen Laura Lepistön kaunista MM-pronssiluistelua. Päikkärit saatan ottaa, kun viime yönä kärsin päänsärystä. Pahasti. Ei meinanneet mitkään määrät pillereitä tehota.