Just tuoreeltaan tuntemuksiani perjantaina ensi-iltaansa tulevasta Enron-näytelmästä. Oli se aikamoinen tarina, draamaa kerrassaan. Näyttämöllinen toteutus onnistunut, vaikka sitä eniten pelkäsin. Tällaiselle ei-numeroihmiselle se oli kuin rautalangasta väännetty opetusraina suoraan elävästä liike-elämästä.

Kaikki alkoi vuodesta 1982, jolloin Enron oli ihan tavallinen firma Houstonissa, Teksasissa. Sitten sinne palkattiin johtajaksi "visionääri" Jeffrey Skilling (loistava Eero Aho), joka sai perässähiihtäjäksi ja rahoitusguruksi Andy Fastown (Ilkka Fors). Tämä herra Fastow keksi, kuinka firman velat voidaan myydä. Tätä varten hän perusti uuden firman: ihan laillisesti sellaisen voi emofirma perustaa 97%:sti - siis vain 3% rahoituksesta pitää tulla ulkoa. Pian Yhdysvaltain ja maailman suurimmat pankit kilpailivat pääsystä rahoittaa tätä tuottoisaa liiketoimintaa. Raptorit - Jurassic Parkista tutut dinosaurukset - söivät Enronin velat ja tappiot ja Enronin osakekurssi senkun nousi.

Skilling innosti kaikki 2 000 Enronin työntekijää ostamaan oman firman osakkeita. Toiset suunnittelivat maksavansa niillä lastensa yliopisto-opinnot, toiset keräsivät eläkerahastoaan. Firman osakkeilla maksettiin konsulttien, tilintarkastajien ja tuomariarmeijan palkkiot. Kaikki olivat tyytyväisiä kunnes...

Kaksoistornit murenivat ja pian mureni Enronin kupla. Kaikki jäivät nuolemaan näppejään: omistajat ja avainhenkilöt tosin nostivat konkurssia edeltävänä päivänä miljardeja osinkoina, mutta ne hupenivat myöhemmin oikeudenkäyntikuluihin ja korvauksiin, työntekijöiltä meni työ, omaisuus ja tulevaisuus - koko elämä.

20 000 miljardia dollaria oli se maaginen luku, joka kertoo Enronin konkurssin megalomaanisen suuruuden.

Oli tämä aikamoinen esitys, tämä Enron. Eikä vähiten siksi, että se on totta.