25.7.1965 täytin 20 vuotta. Silloiselta poikaystävältä Rickiltä sain bikinien lisäksi syntymäpäivälahjaksi puhelun kotiin. Sen tilaaminen kesti ällistyttävän lyhyen aikaa, vain kymmenisen minuuttia. Puhelusta veloitettiin yhdeksän dollaria ensimmäiseltä kolmelta minuutilta, seuraavilta kolme. Puhuin 5-6 minuuttia ja ne olivat "parhaimmat ja surullisimmat hetkeni" toistaiseksi. Olin pari seuraavaa päivää allapäin ja tästä viisastuneena en halunnut soittaa kotiin edes jouluna, kun en halunnut pahoittaa mieltäni. Minulle sopivat kirjeet.

Kirjeitä kirjoitin ahkerasti ja sain niitä melkein joka päivä. Kotiin tietysti kirjoitin samoin kuin veljelleni, ystävilleni Tarjalle, Liivalle, Reiskalle, Tommille, Raijalle, Pusikselle, Pamelalle, Ruokosille, käsityönope Rantalalle (joka loihti ihania vaatteita minulle), Niemen Liisalle (hän oli AFS-stipendiaattina Los Angelesissa ja meidät yhdisti uusi kotimaa) ym. "Täällä ollessani olen havainnut, kuinka ihania ystäviä minulla on. Kunpa etäisyys ei tekisi haittaa." Ja myöhemmin, kun jo pohdin mahdollista kotiinpaluutani, ahdistuin ystävieni kihlauksista. "Ei ole enää ketään, jonka kanssa mennä esim. tanssimaan. Olen ihan yksin, jos tulen. Tuntuu siltä, että kukaan ei välitä minusta - tietysti sinä ja Pekkis mutta siinä kaikki. En varmasti koskaan tapaa edes Sitä Oikeaa, jota olen katsellut monta vuotta. Minä vain kierrän maailmaa, muutan vain muotoa lihavammasta laihemmaksi ja siinä kaikki".

Kesän aikana tuli ajankohtaiseksi syksy ja opiskelu. Bryanit olivat jo luvanneet tarvittaessa auttaa pääsemään sisälle yliopistoon. Samoin lupasi jenkkien uimahyppyvalmentaja, legendaarinen Hobie Billingsley. Hänet taas tunsin siitä syystä, kun poikaystäväni Rick Gilbert kuului USA:n uimahyppääjien olympiavalmennettaviin - siis hän, jonka tapasin Bloomingtonin Country Clubilla, missä hän oli uimavalvojana. Googlaamalla selvisi, että tämä Rick oli Yhdysvaltojen paras uimahyppääjä vuonna 1968, olympialaisissa hän ei pärjännyt - en tiedä, osallistuikokaan. Rickin kanssa kävin Chicagossa ja siellä sain pitää kädessäni kultaista olympiamitalia, jonka joku hänen kavereistaan oli voittanut, nimeä en jaksa muistaa. (Joko Kenny Sitzberger tai Mark Lenzi, sillä he molemmat saivat olympiakultaa ja olivat Hobien valmennettavia.)  Playboy Clubillakin kävimme ja sain muistoksi hopeisen bunny-rannekorun. Hobie Billingsleystä tuli niin kunnioitettu mies USA:n urheilumaailmassa, että hän sai vannoa olympiavalan Atlantassa vuonna 1996.    Heidän suuressa talossaan vietin useammankin illan lattialla istuen, sillä sinne suuntasivat Billinsleyn valmennettavat tyttö- ja poikaystävinneen.  He itse kävivät ulkona tuskin koskaan, mutta ovet olivat aina auki kaikille.

10.8.1965 sain postitse ilmoituksen, että minut oli hyväksytty Indianan yliopistoon. Opiskelun kalleutta surin varsinkin, kun ulkomaalaisena out-of-state -opiskelijana joutuisin maksamaan kalleimman mukaan eli 27 dollaria per aine per kuukausi. Ja minimissään pitäisi ottaa 12 viikkotuntia, joista physical education olisi pakollinen. Mr. B kertoi kyllä, että voisin harkita ottavani tunteja ilman credittiä eli kävisin luennoilla ja saisin saman opetuksen mutta en tenttisi, ja näin ollen säästäisin hyvän summan. Päädyin ottamaan pakollisen liikunnan lsäksi Freshman Literature, Art Appreciation, Introduction to Psychology ja Introduction to Physical Geography. Kotiväkeni ihmetellessä ainevalintojani kerroin, kuinka yliopisto on jaettu moneen eri kouluun eli collegeen. esim. laki, lääketiede, liiketalous, kasvatus, musiikki jne. Eri collegeissa on eri vaatimukset, mutta "neljän vuoden opiskelu on pääasiassa minimi tuntimäärän (127) suorittamiseksi. Ja sitten siellä on lisävaatimuksia, on oltava määrätty määrä tunteja ja tietoa monelta alueelta. Minä esim. luen joskus historiaa, englantilaista kirjallisuutta, kemiaa, bioskaa, sosiologiaa, musiikkia ym."

Koulun alkua odotin kovasti, sillä toivoin sen tuovan muutoksen elämääni. Halusin tavata ikäisiäni, "oikein keskustella ja saada ystäviä. Nyt on ollut niin hiljaista, tanssimassakin olen käynyt kokonaista kaksi kertaa, elokuvissa kyllä useammin". Kesän kohokohta näyttäisi olleen neljän tytön (miksi ihmeessä vinguin ystävien puutetta!) kanssa tekemäni muutaman päivän pituinen matka läheiseen Monticellon kaupunkiin Shafer-järven rannalle. Siellä oli oikea lomailijan paratiisi: pikku majoja vieri vieressä, pienoinen tivoli, tanssia joka ilta ja kaksi kertaa päivässä ilmainen vesishow. Tätä Indiana Beachiä kutsuttiin keski-Lännen Rivieraksi. Tällä matkalla pääsin vihdoin tanssimaan! "Ei kuulunut tangon tangoa, vaan tanssittiin jerk. frog, freddy joissa pääasiana on rytmi." Siellä tapasin Garyn, "ihanan musiikkia opiskelevan pojan. Hän on samanlainen kuin minä ja tuntui heti siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo kauan aikaa." Ainoa ongelmani näytti olleen suhteeni naispuolisiin ystäviini: "Olen jotenkin vaikea tapaus, kun en osaa olla samanlainen tyttöjen kanssa täällä kuin Suomessa. Nuo tytöt ovat hyviä ystäviä keskenään, enkä minä tahtonut tunkea itseäni liikaa."

Bryanit asettivat minulle kotiintuloajaksi kello 01.00. "Täällä alle 21-vuotiaitten yliopisto-opiskelijoiden on oltava kotona klo 11.00 muulloin paitsi perjantaisin, lauantaisin ja muistaakseni sunnuntaisin. Perjantai on suurin huvi-ilta. Silloin on kaupungissa vilskettä, sillä kaupat ovat auki 9:ään." Kurista keskustellessamme sanoin olleeni vaikea nuori ja siihen mrs. B, että "oi Eiva (näin lausuivat nimeni), tuo teki sinut inhimilliseksi, sillä olet melkein täydellinen!  Kuulkaas tuota, ei ole kasvatus mennyt hukkaan, kun vain kiitetään."

Yliopiston campus oli kaunis: vanhoja kauniita arvokkaan näköisiä kivitaloja, puistokäytäviä suurine lehtipuineen, avaruutta ja tilaa. Tunsin itseni kovin pieneksi, ihan jyväseksi vain, "enkä edusta älymystöä".  Henkilökortinkin, ID-kortin sain, ja siinä on "kaunis kuva minusta ja numeroni. Opiskelijat ovat pääasiassa numeroita, minä olen 999-99-8126 ja myös 57-117. Englannissa meitä opiskelijoita oli kurssillani vain 15, psykologiassa 500, ja meidät istutettiin aakkosjrjestyksessä saliin, koot olivat aika takana. "Englannin opettaja, rouva vai lieneekö professori, on nuori ja tuntuu olevan kovin tarkka. Jos on viisi virhettä (esim. pilkutus, kielioppi), tulee ilman muuta F eli failure/epäonnistuminen. Tiistaiksi on oltava kaksi esseetä ja silloin on myös yritettävä koota kasaan 300-400 sanan tarina 45 minuutissa. En vielä osaa sanoa, miltä tuntuu. Kieli ja aivot tulevat olemaan solmussa viimeistään lokakuun 5. päivänä, jolloin on psykan tentti."

Lokakuun puolivälissä vasta englannin opettajani sai selville, että olen ulkomaalainen, kun ei ole ollut liikoja virheitä, enkä puhunut tunnilla liikoja. Syynä oli eräs outline - en ollut ikinä kuullut moista sana - jota en ollut osannut tehdä oikein ja hän halusi jutella. Kaikki opettajat olivat mielestäni avuliaita kaikille ja jollain tavalla tasollamme, vaikka raja olikin selvä. En muuten pärjännyt yhtään huonommin kuin amerikkalaiset, joista moni oli jo saanut esseestään F:n. Tätä mrs. Pietziä pidettiin eritäin vaativana - yksityishenkilönä hän oli "kiva, nuori ja sieväkin vielä".

Psykassa luin älykkyydestä ja persoonallisuudesta. Kerroin oppimastani kotiin: " Tiedätkös, että valkeat ovat älykkyysosamäärältään neekereitä (silloin vielä sanottiin näin) hieman korkeammalla. Se on tosiasia, ei olettamus, kuten ennen luulin. Mutta samalla heidän älynsä kasvaa 20 prosentilla, jos muuttavat etelästä pohjoiseen. Euroopassa ovat skotit ja englantilaiset älykkäimpiä, sitten skandinaavit ja saksalaiset, alapuolella iltalialaiset, espanjalaiset jne. Yhdestä viittauksesta en pidä: tutorini sanoi skandinaavien muistuttavan afrikkalaisia. En sitten tiedä missä mielessä."

Opinnot sujuivat ihmeen hienosti. Psykologian tentistä sain B:n eli toiseksi parhaan arvosanan ja englannin esseestä "Kuinka tiedän että elän" C+. Esseen loppuun oli kirjoitettu, että tekniikkasi on hyvä, mutta hyppelet asiasta. Eikä taaskaan ollut yhtään kielioppi- eikä sanavirhettä, vaikka essee oli ollut neljän arkin mittainen. Runous oli ollut hyvä tehokeino, olin käntänyt "huvikseni" kaksi suomalaista runoa.

Pakolliseksi liikuntamuodoksi olin valinnut modernin tanssin, enkä todella tiedä miksi. Aluksi ilmeisesti pidin siitä, mutta kun siirryimme luovaan vaiheeseen, improvisaatioon, aloin voida huonommin. Koin että minulta puuttui amerikkalaisten itseluottamus ja rohkeus enkä myöskään ollut tanssillisesti luova. "Tänään oli eka kertaa yritettävä itse tanssia musiikin mukaan. Ei sujunut minulta, sillä tunsin itseni kovin vaivautuneeksi ja avuttomaksi."

Edistystä miesrintamalla alkoi pitkin syksyä tapahtua: Rick heivattu, kun oli liian vakavissaan - kun tämä kesällä tapaamani Gary Ball State -yliopistosta kutsui suuriin Homecoming-tanssiaisiin (2.10.65). "Hän tulee hakemaan minut noin neljän tunnin ajomatkan päästä! Ja tuo taas takaisin sunnuntaina. Yövyn tyttöjen asuntolassa erään hänen hyvän ystävänsä luona. Ajatteles, saan pukea päälle sen ihanan vaaleansinisen unelman, koska cocktail-asua vaaditaan."  Kirjoitin jopa, että "nyt alkaa olla puute viikonlopun päivistä, kun on kysyjiä enemmän. Kuunteles, siis perjantaina olin yhden Bobin kanssa kuuntelemassa Dave Brubeckia, lauantaina iltapäivällä elokuvissa Davidin kanssa, illalla babysittaamassa mutta yksi Irwin tuli kylään ja Don olisi halunnut myös mennä kanssani ulos, muta soitti liian myöhään!"  Kirjoitin myös, kuinka minusta tyttö oli siellä eri asemassa kuin Suomessa. Ei siellä haettu kotoa ja "aina sai olla antamassa rahojaan kun mentiin jonnekin, mikä on mielestäni oikea tapa i alla fall, mutta jota en aio yrittää täällä. Auton ovia ollaan myös aina aukomassa, kaikki pikku asioita mutta kuinka mukavia!"

Garyn kanssa näin elämäni ensimmäisen amerikkalaisen jalkapallo-ottelun. Pelin kuvaus on hauska: "Aloituksissa molemmat joukkueet ovat jonossa vastakkain kontallaan, pallo tikun nenässä keskellä. Ja siitä jomman kumman joukkueen pelaaja potkaisi sen kauas - ja miehet heti kasassa perässä. Tarkoituksena oli kuljettaa pallo kädessä mahdollisimman kauas kohti vastapelaajien maalia.Tästä laskettiin sitten pisteet jollain lailla. Suurimman osan aikaa pelaajat olivat kuitenkin kasassa pallon päällä."

Myöhemmin syksyllä Gary vielä kutsui minut veljensä häihin. Ja tuli taas hakemaan ja toi takaisin. Häät olivat pettymys, kun siellä ei ollutkaan tanssia eikä oikein häävastaanottoakaan. Mutta tapasin hänen vanhempansa ja sisaruksensa, joiden kanssa  viihdyin oikein hyvin.

Yliopiston auditoriumissa oli paljon kulttuuria. Näin mm. ranskalaisen pantomiimitaiteilijan Marcel Marceaun, kuulin David Oistrachin johtamaa Moskovann filharmonista orkesteria, Broadway-laulaja Robert Gouleta, viihdetaiteilija Jack Jonesia, näin Tanskan kuninkaallisen baletin esiintyvän, näin Bob Hopen ja Dusty Springfieldin sekä elämäni ensimmäisen baletin joka oli Pähkinänsärkijä, kuuntelin Mamasia ja Papasia, mutta yhtä en kuullut, YL:ää jonka tiesin olevan konserttikiertueella Yhdysvalloissa. Olin jopa pyytänyt Jackia seuraamaan, tulisivatko he esiintymään Indianapolisiin. Eivät tulleet. Lähin paikka Minneapolis oli noin 500 mailin päässä eli aivan liian kaukana.

Vaatteeni saivat jatkuvasti kehuja. FinnFlareja ja mareja minulla taisi olla jo tullessa ja äiti lähetti lisää, kun jäin jenkkeihin vielä toiseksi vuodeksi. Hän myös neuloi ja virkkasi monta eriväristä jakkua ja hametta, ja ne muistan sillä ne olivat tosi kauniita. IYL:n käsityönopettaja Rantala myös teki minulle vaatteita. Kerrankin kun menin ulos samettipuvussani kera uuden savupiippukauluksen, turkoosikorut sormissa, rinnassa ja korvissa, sanoi mrs. B ettei ollut nähnyt minua yhtä kauniina aiemmin. Juuri tuona iltana heillä oli visiitillä yksi maailman parhaimmista (näin kirjoitin) röntgenlääkäreistä, tri Wilson vaimoineen, joille esittäydyin tässä tällingissä. Ja shown jälkeen mentiin kavaljeerin fraternityyn tansseihin, minne oli tilatu orkesteri Chicagosta asti. Eikä nytkään tanssittu hitaita!

Erittäin hyvin muistan Grannyltä saamani vaalean beigen nahkajakun, se oli kuin säämiskää ja istui kuin valettu. Granny, mrs. B:n äiti oli kuullut, että olen käynyt kaupoissa katsomassa nahkajakkuja. Hän taas tunsi, että hänen uusi jakkunsa oli liian nuorekas hänelle, juuri 60 vuotta täyttäneelle. Niin minä sain sen joululahjaksi with love.

Joulukuun 6.pnä 1965 sain kutsun professori Ahokkaan cocktail-partyyn. Menin sinne suomea opiskelevan Steven kanssa. Pettymyksekseni siellä oli vain vanhoja ihmisiä. Tunsin itseni ihan lapseksi, vaikka päälläni oli oman äidin tekemä asu: sininen neulehame, valkea pikku pusero ja  jakku. Ja mikä kamalinta, professori  luuli, että kotikieleni on ruotsi kun kangersin suomea niin. "Mutta kieli ei taipunut, ei juossut aivo på finska, niinpä puhuin englantia!"  (Englantiani oli jo aiemmin kehunut oma dean/opinto-ohjaaja. Hänen mielestään minulla ei ollut kielivaikeuksia ollenkaan.) Vieraita oli noin 50 ja juomia sekoitti "neekerimies, kuten tapana on". Tapasin siellä kivan nuoren parin: vaimo oli tullut Suomesta noin vuoden vanhana ja luki suomea, mies oli insinööri. Vaimolla oli sukuakin Imatralla, Hackman-nimisiä mutta ei Pulpilta. Heillä syötiin suomalaisia ruokia kuten riisi- ja marjapuuroa sekä torttuja.

Joulun vietimme kotona, mutta 27.12.1965 lensi koko perhe pikkuista Burr-poikaa lukuun ottamatta Miamiin ja ensimmäisessä luokassa vielä! Floridan auringosta kirjoitin ja kerroin joulustamme ja siitä, kuinka minulta puuttui kaikki mitä olisin tarvinnut: "vanhemmat, Ville-veli, koti, lumi, joulukirkko, jouluvalot lumisateessa illan hämärtyessä." Kirjoitin myös, kuinka elämäni on kuin satua ja että toisinaan tuntuu siltä kuin olisin vain sivustakatsoja seuratessani puuhailujani ."Kyllä olen nähnyt maailmaa laajalti, ihan huikaisee kun ajattelen. Kaikki kiitos siitä rakkaille vanhemmilleni, jotka ovat antaneet kaikkensa lapsilleen, jotta heillä olisi hyvä." Floridasta kirjoitin itse asiassa aika sekavan kirjeen, josta luulen vanhempieni huolestuneen. Olin ollut jo jonkin aikaa melkein huolesta sekaisin ajatellessani, mitä haluaisin tehdä ja miksi tulla. Jäisinkö Amerikkaan, minne Bryanit pyysivät jäämään luokseen vai lentäisinkö kotiin. Saarikoskea siteerasin "Ja me ollaan tilapäisiä täällä..."

"En todella tiedä, onko Ebeneser oikea paikka minulle. Kielet tietysti viehättävät, varsinkin englanti, mutta se latinan a taitaa olla hankala este voitettavaksi. Milloin alkais opiskelu Ebessä, yliopistossa, sairaanhoitokoulussa? Helsinkiin kyllä tahdon, sillä siellä ovat kaikki tutut ja rakkaat Pekkiksestä alkaen. Olen tullut hassuksi, kun lentoemännäksikin haluaisin, vaikka se ei ole ura, jos aikoo saada aviomiehen hamassa vanhuudessa  jos ollenkaan."  Ja toisaalta "en tiedä kuinka minun käy, mutta melkein rakastan tätä elinympäristöäni ja ihmisiä. Olen kovin kiitollinen, kun sain tulla vaikka tämä onneni koetteleekin raskaasti mamin rahapussia  ja ajatusmaailmaa."

Helmikuussa olin taas tasapainoinen ja onnellinen. Tunsin olevani ihan oma itseni englanniksi ja olin saanut paljon uusia ystäviä, tyttöystäviäkin, Kathyn ja Emman. "Poikia olen tavannut satamäärin. Nyt on kolme kivaa: Denny eli Dennis Rossel - hän on vaalea ja pelaa jalkapalloa ja lukee businessta; sitten on Rich eli Sturzy eli Richard Stutz joka on tummahko, myös business-lukija ja kolmanneksi kivoin on John Weiser. Se siitä, ei miehistä kannata enempää puhua!"  Painokin oli takaisin normaalissa 50-51 kilossa, joten "muotokin on suht hyvä eikä opinnoistakaan ole liikoja harmaita hiuksia tullut. Ja olo Bryanien luona senkun vain paranee! Hyvä on olla, vaikka kaukana asunkin."

29.3.1966 jysäytin pommin. "Muistathan, kuinka viime kirjeessä kerroin pojasta Richard? En ole vielä koskaan tuntenut samoin ketään toista kohtaan, vaikka olen tavannut melko monia miehenpuolikkaita elämäni varrella. Eikä tuo tunne ole yksin kevään syytä - se on vain kasvanut ja kasvaa koko ajan. Olette ehkä entistäkin lähempänä sydäntäni ja ajatuksiani välimatkan tähden. En tahtoisi tuottaa edes pienen pientä surua, mutta pelkään, että nyt murran mamin sydämen. Tahtoisin näes jäädä tänne USAan ainakin ensi vuodeksi saadakseni olla Richin lähellä. Ja jatkaa opintojani toden teolla hänen tähtensä. Me olemme puhuneet tästä kauheasti ja olemma varmoja tunteittemme kestävyydestä. Tämä ei ole haihattelua, sillä sisälläni on rauha ollessani hänen kanssan. En tahdo olla itsekäs, kun näin kirjoitan, mutta tunnen sisälläni, että olen löytänyt sellaisen miehen, jota niin kauan olen etsinyt. Ehkä tämä tapani elää on väärä, mutta se on sopivin minulle, jota tunteet hallitsevat. Tulin tänne Jackin tähden, joka ei ollut mitään. Mutta en pettynyt, sillä Amerikka on ollut niin hyvä minulle. Toivon sydämeni pohjasta, että annatte luvan ja siunauksen päätökselleni. Vaikka olettekin jo laittaneet huoneeni kuntoon, kauniiksi, tuloani varten. Vaikka mami-pieni olit valmis itkemään ääneen, kun lähdin kotoa kesäkuun 5. pnä 1965. Vaikka olit odottanut  niin paljon. Ja vaikka itse tunnen juuri samoin."