Jalkahoitoni tehtiin tänään aamupäivällä ihan muutaman sadan metrin päässä olevan palvelutalon tiloissa. Henkilö oli nuori ja nätti ja ihan osaava, vaikka entinen, kai eläkeläisavaruuteen singahtanut, oli paljon parempi. Rauha hänen muistolleen. Todella surulliseksi tulin, kun ulos astuessani katsahdin ikkunasta sisään vanhusten ruokasaliin. Olen aina luullut, etttä siellä istutaan yhdessä iloisesti rupatellen - vaan ei istuta täällä, istutaan yksin hiljaa omassa pöydässä. Ja siitä sitten siirrytään sujuvasti yksin oman huoneen hiljaisuuteen. Luulen, että nimenomaan näissä palvelutaloissa yksinäisyys on kuin avoin haava. Äitini taisi sittenkin olla onnekas, kun sai asua omassa kodissaan loppuun asti.

Ystävän puhelinsoitto puolestaan ilahdutti, kiitos siitä. Vaikka ihan asiaa puhuttiin.