Harmaa on päivä tänään, mutta reippaana olen ollut kuten yleensä maanantaisin: salille yhdeksäksi ja sitten avantoon. Saliporukka on mukava, moni tullut tutuksi näinä vuosina. Erikoisinta tässä ryhmässä on miesten monilukuisuus, ja sen lisäksi he ovat hauskoja ja puheliaita. Huomisessa ryhmässä taitaa olla vain pari ukonkörilästä.

Pilkkijät olivat ymmärtäneet pysyä poissa jäältä. Eilen auringon helottaessa kirkkaalta taivaalta puolilta päivin näin yhden ukkelin istuksimassa pilkillä, eikä kovin kaukana hänestä ollut vapaana lainehtiva meri. Ajattelin silloin, mitenkähän pääsee kuivana - tai elävänä - rantaan.

Mutta lauantaina oli sukukokous tutussa Arppeanumissa, joka valmistui vuonna 1869 eli samoihin aikoihin kuin Uspenskin katedraalikin. Ennen kokousta olin varannut aikaa museon näyttelyyn tutustuakseni maamme ensimmäisiin naislääkäreihin.

Tässä se ihka ensimmäinen, Rosina Heikel (1842-1929). Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1878. Joku naislääkäreistä oli mennyt Ambomaalle (nyk. Namibia), joku tutki tuberkuloosia ja järjesti opiskelijoille terveydenhoidon jne.

Tuollaisessa sängyssä ja tuollaisella vaa'alla minutkin on saatettu nukuttaa ja punnita. Ovat eksemplaareja vuosilta 1940-1950.

Tämän huikean esineen edessä mykistyin. Tuntui jotenkin kummalliselta, että synnytys on täytynyt havainnollistaa näin krouvisti ja kädestä pitäen. Aikana jolloin suurin osa synnytyksistä tapahtui kotona, niin luulen.

Koska käsityönopettajat olivat vallanneet kahvion, tavanomaisen kokoustilamme, jouduimme kipuamaan ylimpään kerrokseen. Tähän asti olin päässyt vain toisen kerroksen korkeudelle. Näissä portaissa on kuvattu ainakin Hella Wuolijoki -filmiä, ja kyllä ne ovat kauniit kattoon asti.  Kaikki on viimeisen päälle ajateltua,

eteishallin patsasta myöden. Tuli ihan Rooman David tästä mieleeni, hän tosin seisoo eikä loikoile häveliäästi.

Kokouksemme siirtyi käsityönopettajien jaloista Keisarisaliin viereisten rakennusten kattojen tasalle. Enpä muista, koska viimeksi olisin ollut näin vaikuttavassa ympäristössä "oman väen" kesken.

Suuria maalauksia Venäjän vallan keisareista, katto korkealla, valo siivilöityi kauniisti kaari-ikkunoista. Tuolla keskellä keisareiden välissä on yliopiston kanslerin tuoli. Se oli kuulemma aina tyhjä; se symboloi ylintä, keisarin, valtaa. Tuolloin yhteiskunnan merkkihenkilöillä oli virkapuvut toisin kuin nykyisin. Yhdessä vitriinnissä oli ainakin rehtorin asu.

Täällä me sitten vaihdoimme kuulumisemme ja päätimme jatkosta. Serkkuja oli taas kiva tavata, mutta varsinainen yllätys oli Äidin serkku, ihana ja valoisa naisihminen, joka asuu palvelutalossa Helsingissä.  Keisarinsalia voi vuokrata iltaisin, veloituksen suuruudesta en tiedä mitään. Mutta kuutisenkymmentä hyvin mahtuu vaikka ruokailemaan.