Ensimmäisen kerran olin yksin melkein vieraalla maalla kesällä 1959. Olin 14 vuotta ja Ahvenanmaalla kuukauden ruotsia oppimassa. Lasku näyttää olleen 15.000 markkaa. Äiti ja veljeni saattoivat minut, ensin junalla Helsingin kautta Turkuun ja sieltä laivalla Maarianhaminaan. Laiva oli Nyhamn ja se oli sekä matkustaja- että rahtilaiva. Saattajani lensivät Turkuun, samoin minä myöhemmin - ensimmäinen lentomatkani,  enkä muista siitä yhtään mitään! Minut luovutettiin rouva Nylundille, jonka kanssa jatkoin matkaa Lemlandiin, Fiskartorppiin. Perheessä oli 17-vuotias tytär ja 15-, 18- ja 25-vuotiaat pojat, mutta minä vietin suurimman osan aikaani toisen suomalaistytön, Riitta Lammisen kanssa. Hänen isänsä oli kilpa-autoilija, joka oli joutunut lopettamaan uransa kolmen onnettomuuden jälkeen. En oppinut ruotsia yhtään paremmin, mutta taisin oppia jotakin elämästä ja ihmissuhteista, ehkä itsenäistyinkin. Talon isot pojat sanoivat, että olen kuin lasikaapissa kasvanut. Syksyn ensimmäisistä ruotsin kokeista onnistuin saamaan seiskan

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli kotona kesällä 1960. Minun piti pestä astiat kaksi kertaa päivässä ja auttaa viikkosiivouksessa sekä ruuan laitossa.Palkkani oli 400 markkaa viikossa. Saman kesän juhannuksena pääsin ensi kerran Voimalaitoksenniemen juhannusjuhliin, sitä ennen olin viettänyt kaikki juhannukseni mökillä perheen kanssa. Saimme parhaan ystäväni Marjan kanssa vapaaliput, koska olimme töissä, myimme jäätelöä. Juhlista ei ole päiväkirjassa mainintaa, sen sijaan monta sivua siellä kohtaamistamme prätkäpojista. "Juhannusyö oli I-H-A-N-A!"  Heinäkuussa olin Enson Partiosiskojen leirillä Kutveleen luona Saunalahdessa. Siellä oli 47 tyttöä. "Oli oikein hauska leiri. Ilmatkin olivat ihanat loppupuolella, alkuun oli sateista." Kotiinpaluu oli ikävä, sillä "surukseni ketään ei ollut kotona. Puolikuolleena söin ja join talon antimia yksin ja - itkin. Itkin katkerasti väsymmyksestä ja siitä, että kotona ei ollut ketään vastassa."

25.7.1960 täytin 15 vuotta. Meillä oli tapana, että sankarin sängyn viereen äiti aamun tunteina laittoi pienen lahjapöydän. Nyt siihen oli kauniisti aseteltu 2-kerroksinen valkoinen Diorin tyllinen alushame, jota "ihailin mykkänä". Nukuin kymmeneen,  pitkät unet olivat päivänsankarin etuoikeus,  lahjakas nukkuja olen aina ollut!  Päivällä kävimme ostamassa sateenvarjon, jonka muistan vieläkn. Se oli harmaa, hiukan erikoisen mallinen ja siinä oli nahkainen kädensija.  Se oli kallis, vaikka annoin lisäksi omat säästöni. Kotona äiti sitten otti kalliin makuni puheeksi ja muistutti, että olen vain koulutyttö. Marjalta sain "stipluvoidetta" pisamien häivyttämiseksi. Yritimme kovasti niitä tällä voiteella hälventää, mutta tuloksetta. - Kesälomamatkan  teimme serkkujen luo Kuusankosken pappilaan, joka "on ihana, oikea suuri palatsi: 8 virallista huonetta, keittiö, lasiveranta, kaksi suurta parveketta ja uimaranta." Minä sain nukkua piispan huoneessa. Matka jatkui Lappeenrannan kautta laivalla Savonlinnaan. "Meillä oli hyttikin. Oli siellä saksalainen mieskin ja joku muu tumma ulkomaalainen." Laivalla söimme hienon aterian á 500 mk. "Ensin oli voileipäpöytä, sitten pinaattikeitto, vasikanpaisti ja jälkiruuaksi jäätelöä." Laivamatka oli ihana, "mutten minä. Ainahan minusta äiti ja veli vikoja löytävät, jolloin suutun, mutta kyllä minä huono olenkin." Veljeni oli sellainen kiltti ja mukautuvainen äidinpoika, minä rajoja rikkova kapinallinen ja veljeni tietä tasoittava esikoinen.

Kesäkuussa 1961 kirjoitan päiväkirjaani vuolaasti tulevasta Englannin matkastani. Heinäkuun puolivälissä astuin Baltica-nimiseen laivaan Helsingissä ja me seilasimme Rostockin kautta Englantiin, Tillburyn satamaan, minne kirjeenvaihtotoverini Pamelan vanhemmat juuri ja juuri ehtivät vastaan. Pamela oli kertonut, että hänellä on päällään keltainen hame ja sininen jakku - "mikä ihana väriyhdistelmä". Alun perin laivan piti mennä toiseen satamaan, mutta näpäränä lähetin sähkösanoman laivalta. Rostockissa emme tietenkään päässeet maihin - ja silti muistan nähneeni paljon punalippuja. Viimeisenä meripäivänä tuuli vain yltyi ja oli iltaan mennessä 9-10 beaufortia. Olin merisairas, söin tabletteja ja vain makasin sängyssäni, mutta en ymmärtänyt olla peloissani.

Laivalla meitä oli kuuden eri-ikäisen suomalaisen nuoren naisen ryhmä: toinenkin 16-vuotias, Leena Jyväskylästä, vanhin oli englannin opettaja Suoma, 21-vuotias opiskelija Pirjo Tampereelta, Leenan pari vuotta vanhempi Mirja-sisko ja 18-vuotias tuore ylioppilas Eva Turusta. Aika laivalla kului siis "ihanasti": viini oli halpaa ja tanssia oli joka ilta. "Join martinia ja sherry heriniä, joka on erikoisen hyvää. Tupakoinkin rutkasti, olin siis aito maailman nainen! Ei mulla ketään erityistä poikaystävää ollut, eräs brittiläinen Keniassa oleskellut poika vain halusi olla kanssani. Hän oli vähän liian vanha, enkä pitänytkään hänestä."

Pamela asui tyypillisessä englantilaisessa punatiilisessä kapeassa rivitalossa Birminghamissa. Harmaatukkainen äiti oli kotona, isä työssä korkeassa toimistossa, "muttei ainakaan mikään pamppu". 18-vuotias Andrew oli mukava vain siksi, kun hänkin piti popmusiikista. Ja Pamela menetteli paremman puutteessa. Talon tapoja ihmettelin suuresti, sitä kuinka vaatteet jätetään levälleen ja sänkyjä ei pedata, eikä ammeeseen saanut laskea riittävästi vettä. Ensimmäisen viikon menin Pamelan kanssa  kouluun, joka oli saanut nimensä kuningas Edward VI mukaan. Kaikilla oli koulupuvut: kesäisin vihreä-valkoinen puku, mustat matalat kengät ja musta baskeri, talvipuku "kuulemma vielä kamalampi", koska silloin on pidettävä mustaa, paksua hametta ja valkeaa puseroa. Minut esiteltiin joka paikassa niin opettajille kuin oppilaille, joten en enää "kai välitä seistä suurten joukkojen edessä". Tuolloin ei Englannissa ollut koulua lauantaisin kuten meillä ja sitä ihastelin. Ihmettelin, kuinka Englannissa ei juuri ketään jätetä luokalle, tuplareita oli korkeintaan "pari kappaletta koko koulussa!"  Koulun loputtua pääsin näkemään englantilaista maaseutua Lake District -alueella, minne menimme Pamelan kanssa vaeltamaan. Vihasin sitä, en ollenkaan osannut ihailla ympärillämme leviävää kauneutta vaan sadattelin kävelyn vaivalloisuutta. Kavimme autoilemassa Walesin puolella - muistan ne pitkät walesinkieliset sanat kylteissä - ja Stratford-on-Avonin nurmikolla piknikillä.  Siellä oli mukanamme paras ystäväni Marja Imatralta. Hän oli samaan aikaan hoitamassa lapsia Lontoon esiaupunkialueella ja oli tullut kylään, minä kävin vastavuoroisesti hänen luonaan.  Englannin tuliaisina meillä oli samanlaiset ruudulliset vekkihameet.

Seuraavana kesänä Pamela sai vanhemmiltaan luvan tulla Imatralle. Muistan, kuinka hän mielestäni häiritsi elämääni, kun hän tietysti tuli kaikkialle kanssani. Mökillä olosta hän piti eniten; soutamisesta, uimisesta ja saunomisestakin alkuhämmennyksen jälkeen. Hänellä ei ollut inhokkiruokaa kuten minulla Englannissa. En saanut millään alas aamiaisen ruskeita papuja, eivätkä ne maistuneet pojallenikaan monta kymmentä vuotta myöhemmin. Pamela söi kaikkea hyvällä ruokahalulla, mistä äitini oli kovin mielissään. Vuoden 1962 kesä oli kuiva, eikä padosta laskettu vettä kertoi Pamela toisella käynnillään muutama vuosi sitten. Puute korjattiin ja hän sai miehensä kanssa ihailla Imatrankosken vesimassojen kuohuntaa Sibeliuksen musiikin soidessa.

Tärkein kesätyöpaikkani oli uimaopettajan toimi. Kävin työhön vaadittavan kurssin Kotkassa. Siellä meinasi tulla stoppi, kun en ollut uskaltaa hypätä viidestä metristä. Uimamaisteriksi tulin ja kun vielä kävin Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikittämiskurssin olin valmis uimaopettajaksi. Olin pääasiallisesti Meltolan uimalassa, se kun oli lähinnä kotia. Opetus alkoi kesäkuun alussa jolloin vesi oli kylmää ja lapset hytisivät vilusta, kun opetin heitä olemaan pelkäämättä vettä. Uimaliikkeita harjoiteltiin rannalla. Noiden vuosien rakkain lapsi on Ruokosen Matti, äidinkielenopettajamme 3,5-vuotias poika, joka oli erityishoidossa minulla. Äitini kertoi, että aina kun hän tuli rantaan, oli Matti joko sylissäni tai käsipuolessani. Meillä oli niin luottamukselliset välit, että vain minä sain pissattaa häntä ja vaihtaa uikkarit. Niinpä oli iki-ihanaa tavata kesällä 2014 Matti, aikamies, jonka ensirakkaus kuulemma olin ollut.

Kun suuren rakkauteni kohde minut julmasti jätti keväällä 1964, menin haavojani nuolemaan Solvallaan, Brobackan lastenkotiin. Sain sieltä kesäksi harjoittelupaikan, minulla oli haaveena Ebenesser ja lastentarhaopettajaksi valmistuminen. Muistan, kuinka hämmentävää oli näiden kaikenikäisten lasten läheisyyden tarve. Pienet ja isot hakivat kontaktia, enkä osannut sitä aina talon tavoilla suitsia. Pelottavinta olivat yöpäivystykset, joita minä en kaiken järjen mukaan olisi saanut yksin tehdä. Suuri rakkaus unohtui, kun särkyneen sydämeni korjasi naapurin ruotsinkielinen Puppe. Kuljimme vapaa-aikanani pitkin Solvallan upeta kallioisia maastoja ja iltaisin tanssimme läheisessä seurojentalossa. Viimeisenä iltana soi Autumn Leaves ja Hey Paul - ja aina kun kuulen ne, muistan tuon suloisen haikean illan ja Puppen.

Kävin joinakin viikonloppuina kotona junalla. Yhdellä tällaisella matkalla vastapäätä istui nuori jenkki, sinisilmäinen Jack. Hän oli menossa Lappeenrantaan, mutta tuli jo seuraavana päivänä Imatralle. Ja taas kuljettiin, käveltiin pitkin Vuoksen rantoja. Jack lähti Pariisiin, Sorbonneen, ja minä kirjoitin kirjeitä. Kuoret olivat mitä mielikuvituksellisempia täynnä pennin postimerkkejä ja kuvia kera tekstin - ihme, että menivät perille. Jack tuli meille viettämään joulua. Hän sai jakaa huoneen veljeni kanssa, minä nukuin omassani, eikä hän kyllä kertaakaan muistini mukaan sinne yrittänyt tulla. Oli kylmä talvi ja Jackilla jenkkityyliin vaaleat, liian lyhytlahkeiset housut. Ne häiritsivä minua raskaasti, kun olin hyvin tarkka omasta pukeutumisestani. Häiritsivät ne veljeänikin ja kaverit pilailivat kustannuksellani.  Abi-kronikassa minulle laulettiin "Jack poltti sydämens, mut Eeva Marlboron."  Jackin syytä - tai ansiota - oli, kun ylioppilaaksi kirjoitettuani lensin kesäkuun alussa 1965 Yhdysvaltoihin, Indianan Bloomingtoniin. Siitä alkoivat Eevan oikeat oppivuodet ja itsenäistyminen.